Poronpaisti

Minä en kanssa osaa mitään! Vaimo luottavaan sävyyn pyysi tuomaan kotoa poronpaistia että voidaan jouluksi paistaa. Niin mitä minä tyhmä tuon, sisäfilettä!

Höh, äskenki just piti syödä poron sisäfilettä ja bataattimuussia. Olihan se hyvää, en minä sitä mutta ku ei tuotakaan asiaa osannut hoitaa..

Höh.

Että mulla oli kylymä

Tai eihän mulla oikeasti voinut olla kylmä kun pakkastakaan ei ollut kuin noin about -6 c. Tuuli kuiten tuiversi. Päädyin lopulta samoihin varusteisiin, jotka päällä hiihtelin torstaina, jolloin pakkasta oli -14 c.

Kuva Sakke Hyytinen

Näin siis itsenäisyyspäivän aikoihin. Kovaa hihtoa viitenä päivänä. Keskiviikkona pari tuntia tellua, muutoin lähinnä uusien alppigearien testailua.

Sain nyt ne Headit, jotka piti ostaa jo vuosi sitten. Noin vajaan parinkymmenen metrin radius tuntuu sopivan mulle. Viime ja edelliskaudella ajossa olleet supershapet olivat vain liian leikkaavat. Uusilla pääsee lujaaaa.

Luulin että niistä on päässyt kantit, ryökäleet, tylsymään kun alkoi perjantaina jäällä lipsua. Sitten kuulin että vika onkin puutteellisissa taidoissa. Näinhän se tietysti olikin. Käytin sit 2 1/2 hihtopäivää jäisen kelin tekniikan opetteluun. Opin mm. että kengän etuläpälle voi lisätä painetta. Heh, tähän asti olen näjemmä laskenut aivan väärin ååkailemalla keskeltä kenkiä. Tero epäili syyn olevan paljossa offilaskussa sekä pukkelin päkyttämisessä menneinä vuosina.

Jotenkin sain kantin pitämään myös kovalla ja jopa jäisellä alustalla. Ongelmana tuntuu olevan kuluneessa rinteessä olevat yksittäiset jäiset kohdat. Kun sellaiseen ajaa pehmeästä rinteestä, aina lähtee jalat alta. Ongelmaa ei niinkään esiinny silloin kun koko mäki on jäinen ja siihen älyää valmistautua heti startissa. Oisko tuossa reagoinnista kysymys. Kai ne kantit sitten kuinten sunnuntaita kohti vähän pyöristyi. Tehdasasetuksillahan sukset vielä ovat. Enkä ole sen enempää tutustunut siihen, millainen viimeistely Headin suksille tehtaalla tehdään. Täytynee tutustua.

Passion for Skiing

Terveisiä tunturista

Voi tuo tietty olla myös Passion for Ski in.

Pakkaspäivä visa

Tilasin just kirjastosta kaukolainaan muutaman levyn. Mikä ei kuulu joukkoon: Mobyn 18 ja Play, Chris Isaakin Wicked Game, 4 Heron Two Pages ja Slayerin Seasons In The Abyss?

Mäkkeen

Lokakuun puolen välin pakkasjakso mahdollisti Pyhätunturin hissien avaamisen niinkin aikaisin kuin 26.10. Loksujen mukaan kyseessä on toinen kerta kun hissit avataan lokakuun puolella. Tuo lokakuun viimeinen viikonloppu meni osaltani Oulussa mutta menneenä viikonloppuna ehdin mäkeen minäkin. Perjantaina, työpäivän jälkeen muutama, neljä tai viisi mäkeä Polaria. Edellisiltana plussalle noussut lämpötila oli tiivistänyt mäen hieman kovaksi, ei todellakaan mitään verrattuna viime syksyyn mutta kuitenkin liian kovaksi varhaiskeski-ikäisen miehen kauden ensimmäiselle mäkipäivälle.

Lauantaina ja sunnuntaina mäkihommat jatkuivat kovin ahneesti. Viikonlopun aikana satoi lunta. Mittasin auton katolta kertymäksi 15 senttiä. Erityisen hyvin lunta tuli sunnuntaina. Kuten oheisesta kuvasta voi havaita.

Kuva Sakke Hyytinen

Kausi alkoi siis aikaisemmin kuin tavallisesti. Kauden ohjelma näyttää tässä vaiheessa siltä, että mäkeen ehtii hyvin. Jopa 90 mäkipäivää on kiikarissa. Edellyttää tietysti ettei tule mitään ikäviä yllätyksiä, kuten loukkaantumisia tai kovia pakkasia.

Parin viikon Alppireissu on suunnitteilla maaliskuun puolen välin paikkeille. Papparando 2013 näyttäisi tällä kertaa suuntautuvan La Graven ja Ecrisin luonnonpuiston maisemiin. Reissun suunnittelu on vielä alkuvaiheessa mutta siitä sitten myöhemmin.

Uutta gearia tulevalle kaudelle on myös. Gotamathan ostin jo viime keväänä. Edelleenkään en ole lopullisesti päättänyt, mitkä siteet niittaan niihin kiinni. Lisäksi olen tilannut managerilta uudet Headin rinnesukset. Juuri ne, jotka piti hommata jo vuosi sitten mutta tuolloin manageri ei voinut niitä toimittaa. Nyt kun tätä kirjoitan, niiden pitäisi olla kuriirin/matkahuollon hoivissa jossain päin Suomea. Olisi syytä sillä lasku niistä tuli jo eilen.

Näillä spekseillä mennään tämä kausi.

Maaginen päivämäärä

22.11, 23.11., 21.11., 26.11., 27.11.

Kauden ensimmäinen hiihtopäivä 2007 - 2011.

2.11.2012. Kauden avaus tällä kertaa. Talvi tuli siis aikaisin. Nyt keli tosin on taas sitä perinteistä, nollassa pyörii ja sumu on kauhia. Myöhemmin lisää.

Home

Kyllähän nyt jokaisen maantiepyörä hometta kasvaa. Miten se vanha sanonta siitä maitotehtaasta menikään: "Ingman saa maidon maistumaan." Siihenhän on myös olemassa se jatko-osa: "Opel saa muovin ruostumaan." Oisko jatkon jatko sitten: "Canyon saa alumiinin homehtumaan."

Vaan todellinen syypää mahdan kuitenkin olla minä itte. Pitäs kai pestä pyörä ajokauden jälkeen. Ainakin nuo vuotavien juomapullojen roiskeet.

Miss Farkku Suomi

1.   "Sanojen valtakunta" - 5:20

Samaan sarjaan näiden kanssa: Black Sabbath – A Hard Road ja Rose Tattoo – Black Eyed Bruiser. Siis biisit jotka olen kuullut ensimmäisen kerran Youtubesta ja kolahdus on ollut totaali. Hymy korvissa jossain alta minuutin täytyy laittaa biisi uudelleen alusta soimaan. Rose Tattoo tunturissa, BS ja Kauko töissä. Kaukon biiseissä on usein sellainen joku tunnelma. Tässä ”vain” tunnelma. Vastaavasti "Paha Maa" on tunnelmaltaan synkimpiä biisejä mitä tiedän. Vaikka Black Metal – ukko kuinka huutaa ja mörisee kirkon poltosta niin se lähinnä naurattaa.

2. "Koulun portilla" - 3:09

Ärsyttävällä laulumelodialla. Ihan hauskat lyriikat silti. Ei mitenkään erikoinen, helposti skipattavaa materiaalia.

3. "Cooperin testi" - 4:14

Juostaan, juostaan.. Ei helevetti. Mahtava sanoitus. Heikinoja (Myllyrinne) tosiaan ottaa aikaa irtoviikset ylähuulessa, leffassa siis. Kertosäkeessä makeat kitarat.

4. "Kukaan ei halua mua" - 2:06

Kaukolla on vissiin käsi luurin edessä, koska ääni-on-outo. Myös tähän viitataan elokuvassa. Lyhyt mutta jotenkin kiehtova.

5. "Disko-Datsun" - 3:44

Helmi. Erittäin osuva kuvaus karvanoppaelviksen elämästä. ”..vittu, siin on makee akka, joll on jumalainen kroppa. Jos tahtoisin nyt oman rakkaan, ottaisin sen Piken.” Todellisuus on kuitenkin vähän harmaampi kuin jutut. Jäältä puree pakkasviima ja kadulla ei todellakaan ole ristin sielua.

6. "Miss Farkku-Suomi" - 4:33

Vähän rasittava. Tukevahko basso. Mats Hulden on Kaukon luottomies ja ollut mukana Kaukon levytyksissä pitkään.

7. "Teiniunelma" - 5:24

Todella kaunis päämelodia, jonka säkeistön laulumelodia kuitenkin vähän vesittää. Hieno kertosäe. Osan biisistä laulaa Kaukon vaimo Olga

8. "Pummaan päivän töistä" - 3:29

Jollakin kierolla tavalla koukuttava. Tyttökuoron laulamat stemmat ”hän pummaa päivän töistä” tulee jostain -30 – luvun jatsista.

9. "Verhot kiinni" - 3:29

Intro lupailee jotain J.J. Calen tyyppistä biisiä. No, aivan siihen ei ylletä mutta jälleen näpsäkkä pikku tarina. Ei enää karvanoppaelviksen vaan voisiko tämä mennä jonnekin 25 – vuotiaan, elämässään jo muutamia itsenäisiä askeleita ottaneen pelimiehen maailmaan.

10. "Vau!" - 3:23

Kauko Röyhkä meets Mamba. Ja hakkaa Tero Vaaran 100-0. Biisiä kuljettaa yksinkertaisesti keinahteleva bassokuvio ja kertosäettä ryydittää viehättävä viulu. Jotenkin tämä on vähän sellainen tällainen tunnelma.

11. "Kaislikkonainen" - 3:26

Kaislikkonainen tuo jotenkin mieleen biisin ”Bossanova” vuodelta 1982. Mieletön, massiivinen kertosäe!

12. "Pyhä Sebastian" - 5:18

Kitarat soivat paikoin kuin Meat Puppetsin levyllä ”Too High to Die”.

13. "Muinainen härkä" - 4:13

En minä tästäkään sanoituksesta mitään tajua. Tai ehkä tämä on vähän kun PMMP:n Matkalaulu.

14. "Lopultakin" - 5:32

Jos levy alkaa tunnelmapalalla niin siihen se myös päättyy. Kaukon biisit kasvavat usein loppua kohti. Samoin kun ”Sanojen Valtakunta”, ”Lopultakin” on sellaista konserttisali- tai stadionrockia, jonka loppua voisi jatkaa ja paisuttaa parilla, kolmella minuutilla. Tähän sarjaan kuuluu myös ”Pohjoinen Taivas” vuodelta 1993. Jälleen biisiä ajaa tyylikäs bassokuvio. Hulden taitaa olla nero.

Edellä siis lyhyt arvio Kauko Röyhkän levystä "Miss Farkku Suomi" vuodelta 2001. Röyhkän saman nimiseen omaeläkerralliseen kirjaan perustuva elokuva sai ensi-iltansa elokuussa 2012.

Suosittelen molempia.  

Punaviini-lammaspata

Vaikka itse sanonkin, erittäin hyvää punaviini-lammaspataa. Rakennettu näillä, pääkokilta puhelimitse saaduilla ohjeilla:

-          ruskista lihat, 1 kg

o   paista vaan pienissä erissä

-          lisää joukkoon

o   valkosipulia paljon

o   lanttu

o   porkkanaa

o   chilin puolikas

-          noin puolet vettä, puolet punkkua

o   lihat eivät kokonaan peity

o   just ja just peittyy

-          riistafondi

o   käy kaupasta

o   11/2 ruokalusikallista

-          kanelia

-          minttua

o   roikkuva puska

o   vain lehdet

-          salvia

o   reilusti lehtiä

-          timjani

o   varsineen päivineen

o   neljä latvaa

-          1-2 rkl hunajaa

-          ei sieniä

-          kahen tunnin kohalla tsekkaa maku

o   lisää yllä mainittuja raaka-aineita tarpeen mukaan

-           kolmen tunnin kohalla tarkista liha

o   onko murea

o   jos mureaa

§         lisää fetaa paloina

§         kokonaan

Kellarissa

Tuommoista oli meidän kellarissa jälkimmäisellä viikolla Italiassa. La Porta del Cuore oli se meidän majoite ja siellä oli tuollainen pikkunen sisäkiipeilyseinä. Pingispöytää ei ollut.

Juoksuhommia eilen

 
Tunturiviikonloppu. Ajelin keskiviikkona Oulusta, ja ylihuomenna pitää edelleen olla täällä ylhäällä joten en lähtenyt vkonlopuksi Ouluun. Sen sijaan tulin tunturiin tekemään pikku remonttia ja vähän urheilemaan.

Alkuperäinen suunnitelma meni jotenkin niin että kelien mukaan yhtenä päivänä joku kolmosen maantielenkki pyörällä. Sitten yhtenä päivänä joku sopiva, 5-6 tunnin kävelyreissu tuolla tunturissa ja toisena 20 - 30 kilometrin maastojuoksu. Homma alkoi mukavasti. Perjantai näytti sääennusteiden mukaan olevan viikonlopun kuivin ja lämpimin päivä joten pyörälenkki oli viisainta ajaa silloin. Kohtuullisessa etelätuulessa kaksi kertaa Vuostimon lenkki. Lämmintä oli +13 ja tuulta vissiin sellainen 4-5 m/sek. Liian kylmä maantiepyöräilyyn, ainakin minun mielestäni. Pyöräily on kesälaji.

Lauantai valkeni sadetta enteillen ja joskus yhdeksän jälkeen vettä alkoikin hiljalleen sataa. Ajattelin hoitaa sen pikku remontin aamupäivästä ja käydä sen jälkeen juoksemassa. Lahopää kun olen, minulla ei ollut mukana remontissa tarvittavia työkaluja, joten homma lähti samantien väärille laduille. Kävin siinä kaupassa ja katselin vähän ympärilleni. Alkoi vaikuttaa siltä että taidankin lähteä juoksemaan. Hiippailin kotiin, pistin paksit kassaan ja lähdin.

Otin ensisuuntimaksi Keropirtin ja Tiaislaavun. Ajattelin juoksevani reittiä Tiaislaavu-Lintutorni-Oravalampi-Noitatunturi-Annikinlampi. Siitä eteenpäin paletti oli avoin. Juoksu kulki perjantain pyöräilystä huolimatta varsin mukavasti joten päätin Annikinlammella ottaa suunnaksi Huttuloman. Yläpolkua pitkin. Aina yläpolkua.

Huttulomassa oli hiljaista. Aiemmin aamulla pari miestä oli kuitenkin jo ehtinyt kirjoittaa nimensä kirjaan. Tutkailin kämpällä karttaa. Erityisen kiinnostavaa kartassa oli merkintä '6,2' osapuilleen puolessa välissä Huttulomasta Porontahtomaan. Siis 12,4 km lisälenkki. Koska juoksu tuntui kulkevan niin eteenpäin sitten. Kesäpolkua ylös Huttutunturiin, lyhyt lasku alas ja sen jälkeen loivaa nousua kohti Kapustan kämppää ja pitkää laskua Porontahtomaan. Takaisin tulin hiihtoreittiä, joka lähtee pian Kapustan jälkeen Huttujärvelle ja tekee noin kilometrin lisää matkaa Huttulomaan.  

Huttulomaan tultaessa matkan rasitus alkoi jo tuntua. Edessä oli kuitenkin vielä pitkä nousu ylös Laakakeron rinteeseen. Pohkeet alkoivat kiristää ja oikeassa polvessa alkoi tuntua pientä kipua. Kramppeja ei sentään vielä ollut. Polku kääntyy lakipisteen saavutettuaan kulkemaan osapuilleen korkeuskäyrän myötäisesti kohti Kuorinkikurua ja Annikinlampea. Odotin. Ja odotin. Ja vielä kerran odotin, milloin se vapauttava kurvi vasemmalle tulee. Lopulta se tuli ja pelasti minut.

Alaspäin kohti Annikinlampea täytyi jo juosta varovasti koska sade teki kivistä ja juurista hyvin liukkaita enkä todellakaan ollut enää kovin ketterässä kunnossa paikkaamaan horjahtelujani. Kerran potkaisi oikean jalkani kiveen ja olin syöksymässä pää edellä tonttiin mutta onnekseni juuri sillä kohtaa polun oikealla puolella oli reittimerkki, josta ehdin saada kädellä kiinni ja välttää tuhon.

Taival jatkui hyvin varovasti kohti Karhunjuomalampea ja siitä pohjois-rinteen reittiä kohti kotia. Poikkesin kuitenkin reitiltä alas Kairosmajan suuntaan. Kairosmajalta tulee karttoihin merkitsemätön, vaikeakulkuinen polku joka yhtyy pohjois-rinteen reittiin suunnilleen puolessa välissä matkalla lammelta rinteille.

Viimeinen 3,7 kilometriä Kairosmajalta kotio oli taas varsinainen via Dolorosa. Ehkä siinä on jotain tekemistä silläkin että se on leveää pururataa mutta olipa siinä kohtaa jo reilu neljä tuntia taivaltakin takana. Lonkan koukistajat kiristivät, pohkeet olivat betonia, oikeaan polveen sattui ja mikä pahinta, kauhea nälkä. Mielessä väikkyivät kaikki mahdolliset ruoat, jotka söisin kunhan ensiksi Loimuun asti pääsisin. Ja pääsinhän minä lopulta 4h45 min juostuani. Mittanauhan kanssa reittiin tutustuminen antoi matkan pituudeksi noi 39 kilometriä. Pitänee kokeilla vielä lokakuussa uudestaan, jos vaikka löytäisi jostain sen puuttuvan koolme kilometriä.

Tänään EN kävellyt tunturissa kuutta tuntia. Pari tuntia hyvin hitaasti ja harkiten riitti. Muuten ei mitään isompia ongelmia, mutta alamäkeen kävely sattui polviin niin paljon ettei siitä tullut mitään. Tulin siis rinteestä alas hyvin loivaa siksakkia kävellen, jopa loivempaa kuin skinnatessa.

Mutta jottei se liian helposti menisi niin piti kuitenkin kävellä alas Huttua myöten!

Liikaa on liian vähän II

Kohtasin perjantaina demonin. Ja voitin sen. Kävin siis ottamassa uudelleen mittaa Kivitunturin luontopolusta. Suoraan töistä. Ja vain kahden kahvikupillisen voimin.
  Kreisi meinasi kiukutella kuten tiistainakin mutta en antanut sille periksi. Todellisuudessa kävelin kaikki alaspäin-portaat ja muutenkin olin viisaan varovainen alamäissä. Ylämäet pystyi juoksemaan kyllä. Ja nousua Kivitunturin lenkillä riittää. Sotsonportin kierroksella ovat mm. yhdet portaat, oisko ne vaik kaksi kertaa Uhriharjun portaiden mittaiset.
  Kerran sukelsin nokka edellä turpeeseen. Mullahan on siis tapana kompuroida maastojuostessani. Törmäilypaikka oli nyt hietikkokangas, joten mitään ei käynyt. Paitsi tietysti kauhea tärähdys ja sen myötä vähän krampin tynkää vasenpaan kylkeen. Sit onnistuin save:aan kolme lähetä pitiä. Siis potkaisin varpaani johonki kiveen ja siitä pää edellä muutama vaappuva askel.
  Maaliin tullessani vaivoina olivat kramppaava reisi, kramppaava kylki sekä kipeiksi potkitut varpaat ja jalkapohjat. Olipa taas reissu.
  Sen verran täytyi kuitenkin haastaa etten juossut kahta kierrosta vaan kolme kertaa 8,6 km. Kaikkinensa siis rapiat 26 kilometriä. Aikaa paloi 3h20min. Vauhtini oli siis jopa yli puolet siitä, millä miehet kävelivät olumppialaisissa 50 kilsaa. NE on äijiä.

Liikaa on liian vähän

Eilinen oli sellainen 'liikaa on liian vähän' päivä. Liikaa pyöräilya mutta liian vähän lihashuoltoa. Liikaa kahvia mutta liian vähän nestettä. Liikaa ikää mutta liian vähän jotaki. Vaikkapa flexibiliteettiä.

Nimettäin kävi niin että lähdin töiden päälle juoksemaan. Tavoitteena kiertää kaksi kertaa Kivitunturin luontopolku. Homma starttasi autolta oikein hyvin. Juoksin hyväkuntoista kuusikkokankaalle painunutta polkua ja pitkospuita ja juoksu tuntui sujuvan kepeästi. Ensimmäiset pitkät portaat nousivat oikein kevyesti. Samoin sen jälkeinen kangasharjanne eteni kuin Ströpsöössä.

Ongelmat alkoivat kasautua saavuttuani Kettukalliolle. Aiemmin mainitsemani harjanne päättyy alaspäin vieviin portaisiin. Portaita alas juostessa vasemmassa etureidessä alkoi tuntua lähestyvän krampin ensioireet. Voihhelevetti, ajattelin. Ehkä tästä kuitenkin selvitään jos nyt vaikka vähän kävelen ja venytän lihasta. Vaikka kyllä tiesin ettei mitään auta.

Riippusillalle laskeutuessani kiristys lihaksessa oli jo sitä luokkaa, että alamäkeen juoksemisesta ei tullut mitään. Venytin lihasta uudelleen ja toivoin että jos se jotakin auttaisi. Nousin portaat riippusillalta ylös ja jatkoin taas matkaa. Kiristys lihaksessa paheni ja alkoi vaikuttaa jo tasamaalla juoksemiseenkin. Klenkkana eteneminen taas alkoi tuntua alaselässä. Täydellisen tuhoutumisen merkit olivat siis ilmassa.

Jatkoin silti vielä lyhyemmän reitin risteyksen ohi ajatuksella että ”Chaattana, minähän kierrän sen mitä olen aikonut.” Kuitenkin heti risteyksen jälkeen, polun taas lähtiessä alamäkeen, juoksu tyssäsi kun jalkaa ei oikeastaan voinut koukistaa lainkaan. Sinnittelin kuitenkin Kivikurun laavulle saakka, jossa taas venytin lihasta lisää ja raapustin vieraskirjaan viimeisen viestini siltä varalta että katoan iäksi metsän siimekseen. Laavusta noustessani totesin että lienee viisainta palata tästä kohtaa takaisin ja lähdin vaappumaan kohti Äitipetäjälampea.

Kovan punnertamisen ja 1h40min jälkeen olin takaisin autolla. Kiristys jalassa helpotti aavistuksen matkan aikana mutta edelleenkään alamäkeen etenemisestä ei tullut oikein mitään.

Mulla on ollut viime vuosina aika usein ongelmia kramppailevien reisien kanssa. Olen itse päätellyt ongelmien johtuvan siitä että lumettoman ajan treeni on lähes yksinomaan maantiepyöräilyä. Sen myötä jarruttava lihastyö jaloilla jää käytännössä nolliin. Alamäkeen juostessa se sitten iskee takaisin. Puutteellinen lihashuolto ei aikanaan helpota asiaa. Eilen myös kohtuuton kahvinjuonti saattoi edesauttaa kramppien syntymistä, nestetasapaino mahtoi olla aika perssiillään.

Taidan määrätä itselleni vähemmän kahvia, enemmän lihashuoltoa ja lisää juoksemista. Eritoten alamäkeen. Kahvin juonnin osalta altistan itseni testiin jo huomenna kun käyn töiden jälkeen yrittämässä uudelleen tuota Kivitunturin reittiä. Tai sitten Noitatunturin kierrosta Pyhällä.

minä vs. lehtimyyjä

puhelin soi

Minä: Janne   

Lehtimyyjä: hei, tässä on xxx koulukiusattujen tuki ry:stä hei

Minä: no hei

Lehtimyyjä: olet varmaan tietoinen koulukiusaamisesta

Minä: joo

Lehtimyyjä: koulukiusaaminen on yleinen ja vakava ongelma, johon pitää puuttua

Minä: niin on

Lehtimyyjä: oletko itse ollut koulukiusattu

Minä: joo

Lehtimyyjä: no niin, tiedät miltä se tuntuu

Minä: joo

Lehtimyyjä: keräämme varoja, jotta koulukiusattuja voidaan auttaa

Minä: jaa

Lehtimyyjä: Tämä on varmaan sinustakin tärkeä asia?

Minä: on, kyllä.

Lehtimyyjä: onko teillä omia lapsia?

Minä: ei

Lehtimyyjä: hyvä! Minul--

Minä: aika rohkeasti sanottu ventovieraalle ihmiselle

Lehtimyyjä: anteeksi?

Minä: että aika rohkeaa sanoa ventovieraalle ihmiselle että onpa hyvä kun ei ole lapsia

Lehtimyyjä: ööh, hmm, uuh, jos loukkasin tuolla kommentillani niin pyydän anteeksi. Tarkoit--

Minä: eiköhän tämä riitä tästä aiheesta kiitos kuulemiin

Jotenkin noin se meni. Työtäänhän se kaveri siellä tekee ja parempi hänellekin, jos vain löisi tylysti luurin korvaa, eikhän se sen kestä kun kerran leipänsä ansaitsee soittelemalla ihmisille. Jotenki minä en (juuri) koskaan raski lopettaa puhelua heti alkuun vaan annan niiden jaaritella aikansa. 

Suomi24:n mukaan koko homma olisikin kusetusta. Jos näin on niin olipa hyvä että käytin sen paukapään aikaa turhaan. Tuo keskustelun lopetus toisaalta kyllä sopisi kusetus-kontekstiin. Kaverilla oli kaikki niin nami-namia että se ei edes kuunnellut mitä vastailin. 

Kotona

Hitto ku täällä on kylmä! +14c, ja kauhea tuuli. Sitähän joutuu pukemaan irtolahkeet ku lähtee ajamaan. Ei onneksi sada. Vielä.

Onko Saksikäsi-Edwardin normaali veli Kaksikäsi-Edward? Onko Comojärven alueen suosituin joulukuvaelma Liernapojat? Tämä ja paljon muuta selviää myöhemmissä lähetyksissä. Toivottavasti viimein myös kuvien kera.

Heissuli veissuli.

Paranee vaan

La Colomberahan sijaitsee, kuten rakkaat lukijat edellisestä postauksesta opitte, viinitarhojen keskellä. Paikan omistaja/pitäjä/joku-yleismies Antonio (mentale) panee niistä rypäleistä puna- ja valkoviiniä sekä puristelee oliiviöljyä. Hää tarjosi meille heti ku tulimme pullollisen punnkua talon piikkiin, omasta tarhasta. Hieman etikkainen oli vuoden 2011 sato. Ehkä ois pitänyt odottaa sata vuotta.

No tänä aamuna hän hihkui tuolla rappukäytävässä että illalla klo 19, siis 20 min päästä talo tarjoaa kaikille asukkaille jonkinlaisen illallisen tuossa takapihan nurtsilla. Viiniköynnösten varjossa.

Ei kai se hänelle paljoakaan maksa mutta kuinka paljon tällainen kaltaiseni kokematon matkaaja siitä innostuu ja alkaa pitämään Antoniota lähes sukulaisena. Ja mainostaa paikkaa kaikille kavereilleen. Kuten just nyt teen.

Tässä tärkeimmät. Huomenna ei ajeta pyörää vaan autoa. Vaihtopäivä ja käymme sen kunniaksi mutkan Madonna di Campigliossa.

Hojo hojo.

Lago di Garda

Tai oikeastaan Riva del Garda. Parin viikon lämpöinen startti kesälomaan, pohjoisessahan ei sähköisten sanomien perusteella paljon kesästä olekaan tietoa. Täällä on. Lienee turhaa kehua millään lämpötiloilla kun jokainen suunnilleen tietää, mitä kesäiset lämpötilat Alppien eteläpuolella ovat.

Startattiin Oulusta sunnuntaiaamuna klo 5:55 koneella. Lensimme Helsinkiin ja jatkoimme siitä Milanoon, jossa olimme jo joskus 10:30 loksua. Autovuokraamon kautta motarille ja kohti Bresciaa jossa poistuminen motarilta ja suunnaksi Riva. Tietysti me missattiin oikea ramppi mutta eipä tullut isoa mutkaa.

Majoitumme täällä, vielä la-aamuun saakka. Voin todella suositella jos kulku suuntautuu Rivaan. Hieman järven rannasta syrjässä, viinitarhojen keskellä, kuten kuvista näkyy. Lukitut pyörävarastot omille pyörille, lisäksi talo tarjoaa mummopyöriä vapaasti käyttöön. Ainoa pikku miinus on tuossa noin sadan metrin päässä oleva kirkko, jonka kellot alkavat moikaamaan aamulla klo 7. Se panee normi-ateistin mietteliääksi.

Emme ole täällä yksin. Viereisessä Torbolen kylässä asuvat Laihon perhe sekä Pinja ja Salla. Pyöräilyseuraa siis riittää. Pääosin minä ja Antti ajamme yhdessä ja Heljä, Tiina ja Salla yhdessä. Pyöräily on se perimmäinen syy tulla Gardan rantaan. Maastopyörällä ensiksi mäkeä ylös, sen jälkeen metsän siimekseen polulle joka tuo takaisin rantaan. Tietysti voi nousta myös maantiepyörän selkään mutta ehkä tuo maastopyöräilytarjonta on parempaa ja monipuolisempaa, reittejä löytyy joka makuun ja joka matkalle. Oikein mukavaa pyöräilyä siis.

Täältä löytyy erittäin tasokkaita pyörävuokraamoja, jotka vuokraavat niin eritasoisia maastopyöriä kuin maantiepyöriäkin. Omaa pyörää ei siis välttämättä tarvi ottaa mukaan. Yksi vuokraamotyöntekijä tosin sanoi, että tänä kesänä kaikki tuntuvat tajunneen että pyörän vuokraaminen on helpompaa kuin oman mukana kuskaaminen. Siksi erityisesti pienet runkokoot ovat kortilla. Vaikka ko. vuokraamossakin tarjontaa oli laajennettu merkittävästi viime kaudesta. Ja nyt on vielä per-season. Parin viikon päästä alkaa kunnon hässäkkä ja silloin saattavat pyörät loppua. Siis, kun varaa vuokrapyörän etukäteen, todennäköisesti saa hyväkuntoisen pelin alleen.

Tänä iltana ITA-GER puolivälierä. Ja Gardan alue elää saksalaisturistien euroilla. Tunnelta siis tiivistyy kun peli lähestyy.

Täältä tähän nyt. Myöhemmin lisää.

Irtohihat

Linkki toisaalla sijaitsevaan pikku tekstiin, jossa on juttua irtohihoista. Irtohihat kuuluvat elimellisenä osana jokaiseen oikeaan randosettiin.

Pari päiväkirjaotetta Ilkkaan liittyen

Ja kone lähti 14.25 Hesasta, oli AF. Ensin CDG:lle, jossa oottelua. Kun lähtö Lyoniin, kauhea härdelli. Ainaki kolme lentoa samasta turvatarkastuksesta läpi. Jono eteni etanan vauhtia. Kaikki huusi, paitsi minä ja Ilkka. Debonair Lyoniin, jossa hoppu bussiin ja Grenobleen ja pummipoikain kanssa Graveen.

Tapasin Ilkan ensimmäisen kerran Helsinki-Vantaalla 5.2.1999. Meillä oli sama lento Helsingistä Lyoniin. Sain kuulla muutamaa päivää aiemmin että rovaniemeläinen kaveri on tulossa sattumalta samalla koneella ja niinpä teimme treffit kentälle. Ehkä meillä oli joku ruusu rinnassa tunnisteena, sitä en muista. Suunnilleen kuitenkin muistan paikan, jossa tapasimme.

Matka meni nähtävästi oikein hyvin. Mitä nyt vähän sähinää Charles de Gaullen kentällä. Euroopassahan ei jonoteta samaan tapaan siistissä jonossa kuten Suomessa vaan kaikki turvatarkastukseen pyrkivät olivat yhtenä suurena ”pallona” turvatarkastuspisteen edessä. Muistan kuinka, vähän hämillämme naureskelimme tilanteelle. Ainakin minä.

Ranskalaisilla on se hauska tapa yllyttää toisiaan huutamaan tai ulvomaan tuollaisissa jonotustilanteissa. Voi se tietty olla että siihen on aina syy siellä jonon kärjessä kun siitä pallosta yritetään siittiöiden lailla tunkea jonoon ensimmäiseksi. Se huutaminen, joka aina välillä laantui mutta voimistui hetken päästä jäi minulle tuosta hyvin mieleen. Debonairista tuli Ilkan ja minun välinen juttu. Jos juttelimme pidempään, Debonair tuli jossain sivulauseessa esille.

Ilkka puhui paljon. Tai ei välttämättä paljon mutta nopeasti, pulpahdellen. Ilkka myös nauroi herkästi. Siksi Ilkka piirtyykin mieleeni eloisana ja positiivisena ihmisenä. Asuimme Kuttulassa samaan aikaan useamman kauden aikana. En muista että olisimme kuitenkaan laskeneet yhdessä. Ilkka taisi laskea yleensä Mattilan Rikun kanssa ja minulla oli oma porukka. Toisaalta, Kuttulassa liikuttiin kyllä paljon isossakin porukassa, joten luultavasti olemme laskeneet yhdessäkin. Tapasimme Kuttulan jälkeen harvakseltaan, muutamia kertoja vuodessa. Pyhällä. Oulussa. Syötteellä. Aina se kaveri oli kuitenkin sama iloinen veikko.

11.2. Hyvää huomenta. Aamu on lauantain, jos saan makkarasta ennustaa.

- Ennustit väärin, nyt on perjantai.

Heräsin yöllä, kellon ollessa 02.45. Rapuista kuului varovaisia askelia ja valokeila leikkasi pimeää yötä. Mitä? Kuka liikkuu? Eivät Ilkka, Riku ja K-E ole vielä ehtineet tänne. Tyyppi katseli huoneisiin, kunnes valokeila kääntyi kohti minun huonetta. Huoneen ovi oli raollaan ja tyyppi tuijotti minua. Teeskentelin nukkuvaa. Makasin makuupussissa kädet ristissä rinnan päällä. Kylmä karsi ruumistani. Muistin lompakkoni olevan alakerrassa. 600 FFr rahaa, ajokortti, ei muuta, passi on tuossa pöydän kulmalla ja lentoliput. 10 sekuntia tuntui kolmelta minuutilta. Tyyppi lähti lopulta pois. Askeleet veivät hänet portaita pitkin alas. Makasin vielä pitkään liikkumatta. Kuuntelin. Mies/nainen meni ulos.

Puin päälleni ja menin alas josko jotain tapahtuisi. Olin urhea. Sehän on Ilkka! ”Moro.” ”Tervetuloa!” ”Ihan ok.” Pian ne pojat tuli Euroopan läpi. Majoitin matkamiehet tyhjiin sänkyihin. Kaikki kelpasi. Olivat väsyneitä. Ja maailma pelastui!

Edeltävä katkelma on vuodelta 2000. Ilkka, Riku Mattila ja Kristian-Erik (en ole varma nimestä) tulivat yöllä, Euroopan läpi ajettuaan Kuttulaan. En odottanut heidän saapuvan vielä yöllä ja muistan, että olin hyvin epäileväinen sen suhteen että hahmo rappukäytävässä olisi ollut joku tulijoista. Aluksi olin jopa aavistuksen kauhuissani kun heräsin käytävässä välkkyvään otsalampun valoon. Mielessä kävivät sen kaltaiset asiat kuin puukko ja ruumissäkki. 

Balsfjord - Kåfjordalpene - Lyngsalpene

Kävimme H:n kanssa vielä helatorstaiviikolla pikareissun Pohjois-Norjan puuteriparatiisissa ,joka jossain vanhassa Skimbaajassa nasevasti nimettiin Jäämeren jatkopaikaksi. Sitähän se on. Tänäkin vuonna kausi jatkuu vuonomaassa vielä pitkälle kesä-heinäkuuhun. Lunta on siksi hyvin edelleen. Tietysti se sulaa sitä nopempaa, mitä pidemmälle kesä menee ja jossakin on aina laskettavaa mutta nyt lumitilanne näyttää erityisen hyvältä.

Lähdimme ajamaan Pyhältä maanantaina 14.5. Kävin vielä päivän töissä ja se oli ehkä virhe. Tosin pakko oli käydä mutta jos sen olisi voinut hoitaa esim. perjantaina, myös viikonlopun laatukelit olisivat olleet hyödynnettävissä. Pyhällä satoi lähtiessämme vettä ja sadetta jatkui aina Muonioon saakka. Kuten joskus aiemminkin, pilvet kaikkosivat Kilpisjärveltä alas lähdettäessä ja vuonon rannassa, yöpaikalla oli pilvetön sää ja nukkumaan käydessä n. klo 1 lokaalia aikaa pikku pakkanen.

Nukuimme yön autossa ja tiistaiaamu meni tavaroita autosta ulos ja takaisin autoon välpätessä. Siksi lähtökin hieman viivästyi mutta jossain vaiheessa aamua, loksua ehkä 9:30 lähdimme ajelemaan kohti Nordkjosbotnia ja siinä hiljalleen kehittyi ajatus kokeilla nousua Tamokdalenin risteyksessä olevanne Sorfjelltindenille (1468 mpy). Nousua autolta toppiin tulee n.1390 metriä. Koska sääennusteet lupasivat kovin lämmintä säätä koko viikolle, olin hieman hermostunut mihin sitä uskaltaa edes lähteä ja siksi valitsimme Sorfjelltindenin. Reitti toppiin on ehkä hieman turvallinen, länsi-luoteinen ”harjanne”. Lumi puurajassa oli aivan mätää ja stressini kasvoi, semminkin kun skinikään ei tuntunut kulkevan lain. Ylös mennessä lumi luonnollisesti parani eikä lopulta vaikuttanut vaaralliselta. Sorfjelltindenin toppi on kuolettavan pitkä. Flätillä skinnausta on tarjolla monta kilometriä, tai ainakin muutama sata metriä ja tuntui ettei se koskaan lopu. H jäi toppiplateaun alkuun ja on tunnustettava että en minäkään aivan siellä äärimmäisessä topissa käynyt vaan palasin takaisin ehkä sata metriä (matkaa, ei korkeutta) ennen.

Lasku alas oli erittäin surkea! Olimme liian myöhään liikkeellä. Lumi mäessä oli aivan toivotonta liisteriä. Eikä siinä vielä kaikki. Kun se olisikin ollut sitä tasaisesti mutta se vaihteli semi-liisteristä täydelliseen liisteriin noin kolmen metrin välein. Laskusta ei oikeasti tullut mitään. Onpa sekin nyt kokeiltu.

Rauhallisen ruokailun ja kamojen kuivattelun jälkeen kävimme Tamokissa katsomassa näkyykö siellä tuttuja. Ei näkynyt, joten jatkoimme matkaa. Päätimme ajaa Kåfjordeniin, tarkemmin sanoen Olderdaleniin ja laskea Giilavarrin (1163 mpy). Ystävän ohje: Jos sinulla ei ole karttaa, tai muuta tietoa ajomatkan pituudesta, älä kokeile! Sitä nimittäin piisaa. Rapiat sata. Hyvä että emme tienneet, olisi saattanut jäädä hyvä reissu käymättä.

Ajelimme Olderdaleniin yöksi ja lähdimme aamulla, noin klo 8:20 loksua dallaamaan koulun parkkipaikalta ylös mäelle. Lumiraja oli jossain noin 300 metrissä. Siitä eteenpäin mäki oli hyvä skinnata. Mukavan napakka. Kova tuuli häiritsi hieman nautiskelua. Jopa niin että reissusuklaat syötiin vasta laskettuamme takaisin lumirajalle.

Kun olimme skinnanneet lumirajasta jonkin matkaa ylös, taaksemme ilmaantui nainen, joka oli hilpaissut vaelluskengät jalassa lumettoman pätkän kyliltä ja alkoi vaihtaa laskureleitä ylleen. Rouva tuli niin kovaa kyytiä että huolestuin kovasti, mitä sieltä oikein tulee. Jatkoimme matkaa kunnes nainen hiihti meidät kiinni. Vaihdoimme nopeasti muutaman sanan ja lähdin hiihtelemään ylöspäin omaan tahtiini H:n jäädessä hiihtämään tämän Anneksi osoittautuneen naisen kanssa. Anne kertoi spotanneensa meidät koulun pihassa ja päättäneensä lähteä meidän perään, koska ei uskaltanut yksin lähteä käymään topissa. Hän meni kotiin, keräsi kamat ja starttasi jälkeemme. Anne skinnasi perinorjalaiseen tyyliin suoraan ylös tekemättä lainkaan poikkareita. Syyksi tähän kysyttäessä paljastui etteivät hänen Dynafitinsä pysyneet kiinni kun skinnasi poikkaria. Joo, on minullakin joskus jäänyt napsauttamatta etusiteen vipu skinnausmoodiin ja suksi on lähtenyt irti! 

Lasku Giilavarrilta oli aika jees, itse asiassa erittäinkin jees. Aavistuksen liian aikaisin että lumi olisi ollut täydellistä firniä mutta oli se ainakin 85 %:sta.

Seuraavaksi päätimme ottaa lautan yli Lyngseidetiin ja miettiä sitten mitä teemme ja missä. Pyydyimme lopulta niemimaan pohjoiskärkeen Lyngstuvaan. Torstaiksi oli luvattu jo heikkenevää säätä mutta onneksi etelästä alkaen, joten pohjoiskärki vaikutti oikein sopivalta valinnalta. Skinnasimme ja laskimme Storgaltenin (1219 mpy.) perusreitin. Topissa oli aika eeppinen keli, täysin tyyntä ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Mietin että tähän reissuun on hyvä päättää tämä hiihtokausi. Oletuksella että lasku sujuu kommelluksitta. Ja sujuihan se.

Vieläkään lumi ei ollut täydellistä kevätlunta. Selvästikin ajankohta 17.5.(!) oli vielä liian aikainen firnilaskulle, Kyllä, lumi ei ollut vielä sulanut ja jäätynyt riittävästi, jotta siitä olisi jälleen sulaessa muodostunut firnien kuningasta. Lumen yli kerros oli edelleen kuohkeaa eikä siten sulaessan muodosta tasaista, samettista mutta selkeästi kantavaa pintaa vaan lumi upotti sulaneen osan alla olevaan kuivempaan lumeen asti. Hyvää sekin oli laskea mutta…  

TEASER

Pikku rapsa viime viikon Lyngen/Tamok/Kåfjorden - reissusta sekä yhteenveto koko kaudesta luettavissa näillä sivuille myöhemmin tällä viikolla.

Pysy mukana tai ole kartio!?!

Vappu vuonon rannassa vol. II

Keskiviikko pidettiin taas keliä. Forramohon saapuneen toisen suomalaisporukan kanssa päätimme lähteä torstaina käymään Andersdaltindillä. Olen pakittanut mäeltä aiemmin kaksi kertaa, joten nyt oli ryyky päällä mennä ylös asti. Tälläkin kertaa mäen huiputus jäi tekemättä. Norjan puolipilvinen sää tarkoitti Andesdaltindillä 7/8 pilveä, joka aika ajoin muuttui 8/8 pilveksi. Ensimmäisen kerran totaalisinkki pysäytti etenemisen n. 800 mpy. Odottelimme sään selkenemistä ehkä puolisen tuntia, kunnes pääsimme taas jatkamaan. Noin tuhanteen metriin ehdittyämme keli meni uudelleen kiinni ja nyt odotusaika venyi niin pitkäksi että valmistauduimme laskemaan alas heti, kun keli sen verran aukeaa että näkee mihin on menossa. Lopulta ikkuna tuli ja pääsimme kaikki, kolme eri korkeudella ollutta porukkaa, yhteensä seitsemän laskijaa, turvallisesti alas. Lumi Andersdaltindin pohjois-bowlissa oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Ei mitään höyhenen kevyttä vaan sopivasti tiivistynyttä että sitä olisi voinut laskea lähes miljoonaa.

Kävin kerran keväällä, tarkalleen 19.5.1999 kiipeämässä Arton ja Antin kanssa Stora Russetind-vuoren pohjoisseinää eli ’Shellin mäkeä’. Pahaa huolimattomuuttani unohdin jääraudat rolloon, joten tasapainoilu jäisessä mäessä ei ollut herkkua ja kiivettyäni noin kolmasosa seinästä, hermoni loppuivat ja käännyin takaisin alas. Pojat kiipesivät facen ylös ja laskivat sen, alakurulle asti, hyvässä ja pehmeässä lumessa. Perjantaina vaihtoehtoina olivat joko Ellendaltinden tai Russetinden ja Shellin mäki. Pari kaveria Forramosta lähtivät jo kohti Russetindiä joten sinne suuntasimme mekin. Saavutimme heidät noin 500 metrissä ja jatkoimme siitä eteenpäin yhtenä ryhmänä. Arvoimme Russetindin topissa lähteäkö Shellin mäelle vai laskea länsiseinän kautta alas. Stora Russetindin länsiseinä on noin kilometrin korkea ja tasaisen jyrkkä mäki vailla isojan kiviä ja kallioita. Erinomaista kaahailumaastoa siis. Shellin mäki vaikutti lumien puolesta huonommalta kuin länsiseinä, joten päätimme jakautua kahteen ryhmään, joista toinen lähti Shellin mäkeen ja me loput laskimme pirun hyvää lunta takakautta alas vuonon rantaan. Lumi oli jälleen todella herkkua aina puurajaan saakka, ehkä noin 300 mpy.

Nordkjosbotn vuonon pohjukassa

Mestari ;)

Pelottaako suntiota?

Kolmetoista vuotta olen harmitellut kun en aikoinaan Shellin mäkeä laskenut. Nyt olen käynyt vuoren topissa ja katsonut Shellin mäkeä silmiin. Olen sinut mäen kanssa. Alhaalta Nordkjosbotnista mäki näyttää valtavalta, pystysuoralta seinältä mutta ylhäältä päin katsottaessa se loivenee huomattavasti. Ylhäältä päin sen yläkenttä on erikoisine muotoineen jopa houkuttelevan näköinen eikä lainkaan niin pelottava kuin miltä se toisesta suunnasta näyttää. Ehkä käyn sen joskus laskemassa. Se ei kuitenkaan vaivaa minua enää.

Lauantai oli lähtöpäivä. Yleensä lähtöpäivänä ei enää käydä mäessä vaan siivotaan kämppä ja ajetaan kotiin. Näillä lumilla emme kuitenkaan malttaneet lähteä ajamaan vaan päätimme käydä laskemassa vielä yhden mäen ennen kotimatkaa. Lähdimme jälleen kotimäelle. Tällä kertaa Lakselvtindane-massiivin eteläpäässä sijaitsevaan lyhyeen kuruun.

Kurun huippu on Rödaksla – nimisellä harjanteella noin 1100 mpy. Rödaksla, punainen olkapää on saanut nimensä siitä, että se sopivassa auringonpaisteessa näyttää värjäytyvän punaiseksi. Punaisen värin aiheuttaa kivessä oleva rautamalmi tai ruoste, josta auringon valo taittuu.

H ja suntio harjanteella.

Lumi ei ollut enää niin hyvää kuin aiemmin Tomasrennassa. Kuru on hieman alttiimpi pohjois- ja länsituulille ja siksi lumi oli paikoin hieman pakkaantunutta. Samoin aurinko pääsee vaikuttamaan kurun lumeen enemmän kuin Tomasrennassa. Skinnasin taas lähes toppiin asti. Ennen kurun viimeistä, kapeampaa osaa, otin sukset reppuun koska mäki jyrkkeni ja lumi muuttui kovemmaksi. Niissä olosuhteissa kiipeäminen on huomattavasti helpompaa kuin skinnaaminen. Keli heikkeni hiljalleen päivän aikana ja kun lähdimme laskemaan alas, yläosassa satoi rauhallisesti lunta ja tuuleskeli jonkin verran.

Lasku oli jälleen hyvä. Lumi tosin vaihteli kurun eri osissa joten se piti hereillä eikä sallinut vallatonta luukuttelua.

Lyngen tarjosi tällä kertaa, odotusten vastaisesti erinomaista pyydalaskua. Olimme varautuneet laskemaan korppua ja firniä. Yllätys oli siis positiivinen. Voisi jopa sanoa että laskullisesti reissu oli paras Lyngeniin koskaan tekemäni. Tietysti aiemminkin on laskettu hyviä mäkiä hyvällä lumella. Tällä kertaa lumiolosuhteet vain olivat koko reissun, ehkä ensimmäistä mäkeä lukuun ottamatta erittäin hyvät.

Vappu vuonon rannassa vol I

Vapun hiihtoreissu suuntautui perinteiseen tapaan Lakselvbuktin mainioon pikkykylään Lyngenin niemimaan eteläpäässä. Ajelimme mestoille vappua edeltävänä lauantaina vietettyämme edellisen yön Kilpisjärven biologisella asemalla. Sääennusteet eivät luvanneet kaksisia lomasäitä eikä tilanne valoisalta näyttänytkään saapuessamme kämpille Tomasnesiin. Vettä vihmoi ja kävi kova tuuli. Sen verran kuitenkin virkistyimme että kävimme illalla reilun parin tunnin reissun Ellendalenissa. Nousimme Langdalstindanen, Eli Guhkesgaisan länsiharjanteella noin 400 mpy ja laskimme sohjossa alas.

Antti Lumikuopassa

Illalla kämpillä istuskellessamme kehittyi ajatus lähteä sunnuntaina käymään Daltindillä Lyngseidetissä. Oikeastaan Daltind sijaitsee Furuflatenissa, hieman Lyngseidetistä etelään. Perusnousureitti Daltindille kiertää laaksoa vuoren pohjoispuolelle ja nousee edelleen pohjoispuolelta loivasti huipulle 1533 mpy. Nousureitille tulee mittaa reilu viisi kilometriä. Vaikka suosittu hiihtovaelluskohde onkin, Daltind on merkitty esim. alueen kartoissa kovin vaatimattomasti. Daltind on kuitenkin hieno mäki ja hyvän hiihdon lisäksi välittömästi sen länsipuolella sijaitseva Jiehkkevarrin massiivin itäseinä tarjoaa erinomaiset näkymät, niin kuin toisella puolella sijaitsevan Lyngen-vuono ei riittäisi. Keli ei tosin tällä kertaa suosinut emmekä päässeet juuri maisemia ihailemaan. Onnistunut reissu kuitenkin, olihan lähes koko lasku varsin hyvällä lumella. Ainoastaan aivan yläosa oli kovalla kannella ja alhaalla lumi muuttui kostean kautta läpimädäksi sohjoksi.

Maanantai meni sadetta pidellessä mutta tiistaina päätimme lähteä katsastamaan, olisiko kotimäelle meneminen. Tarkemmin sanottuna kiikarissa oli Tomasrenna aka. oikea nivunen Stora Lakselvtindin ja Tomastindin välissä. Olen laskenut Tomasrennan useita kertoja ja nykyään on ehkä jo vähän sellainen tunne että jos sen kiipeää ylös, ei kannata jättää reissua puolitiehen vaan jatkaa aina Stora Lakselvtindin huipulle 1616 metriin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut optio. Kuru oli varsin lumisessa kunnossa. Itse asiassa lumisimmassa mitä minä olen sen koskaan noussut ja laskenut. Skinnasimme leveää kurua n. 1250 metrin korkeuteen saakka. Tiesin ettei siinä vaiheessa voi enää olla kovin paljon matkaa jäljellä mutta kun menin ensimmäisenä eikä ollut valmista jälkeä jota seurata ja skinit alkoivat olla enää pelkkien kärki- ja kantakoukkujen varassa kiinni, päätin ottaa sukset reppuun ja kiivetä loppumatkan.

Ylhäällä solassa kävi kova puuskittainen tuuli ja pölinä, joten nytkään ei maisemia oikein voinut ihailla. Odottelimme kuitenkin koko porukan ylös solaan ennen kuin lähdimme yksitellen laskemaan alas. Lasku oli paras, jonka olen Tomasrennassa laskenut. Kurussa oli lunta ehkä 30 senttiä pehmyttä. Vaikka rynnin ensimmäisenä ylös, annoin parin kaverin laskea ennen minua alas. Vaikka ehkä menetin hieman lumessa, sain vastaavasti hieman kontrastia laskuun edellä laskeneiden jäljistä. Hyvää lunta riitti vielä kurun jälkeenkin ehkä johonkin 600 metriin saakka, siis noin 750 metriä verttiä huippuhyvää laskua. Kannatti lähteä katsastamaan keliä. Totesimme kiivetessämme että lumi vaikutti varsin tukevalta. Se ei liikkunut, ei halkeillut, ei humahdellut eikä slaffannut laskiessa. Tämä lupasi hyvää tuleville päiville.

Eteenpäin!

Lyngen rapsaa myöhemmin tällä viikolla. Sen voin sanoa että olimme kotona sunnuntaiaamuna noin klo 3. Minusta tuntui koko sunnuntaipäivän samalta kuin Jutista, olin menossa eteepäin.

Back home

Jottei tämä menisi aivan valittamiseksi niin jotain positiivista sentään:

Gotama 11/12, 186 cm

Palasin takaisin Völkl-raideriksi. Joskus vuonna harava-ja-niittokone Gravessa, P1:lle laskettaessa vein ylärinteeseen jääneen suksen muutamia kymmeniä metrejä alempana kumpareikossa maanneelle keski-ikäiselle herralle. Laskin tuolloin Kneissl:lla ja kun saksalaiseksi osoittautunut herra huomasi että lasken samalla merkillä kuin hän, hän totesi kiitokseksi 'Ja, Kneissl fahfer ist ein Kneissl fahrer' tai jotain sellaista ja kiitti suksesta.


Reilun kauden mittainen seikkailuni K2-maailmassa on osoittautunut hieman hankalaksi. En ole missään vaiheessa päässyt kunnolla jyvälle 181 cm Sidestashista. Early rise-keula, suora kanta. Minusta tuntuu että se yhdistelmä ei toimi.

Early rise tekee sen ettei kärki lähde viemään käännöstä niin kuin haluaisin. Suora kanta jammaa kiinni lumeen eikä lähde luonnollisesti luisumaan uuteen käännökseen. Seurauksena se, ettei suksi meinaa kääntyä lainkaan. Ilman early risea suksen kärki lähtisi viemään käännöstä, nyt kärki vain puskee. Olen päätynyt siihen että nyky-mallin K2:ia pitää laskea reilusti back-seatilla että tuosta ongelmasta pääsee eroon. Erittäin paljon rinnepainotteisesti viimeisen vuosikymmenen laskeneena tuo ei tunnu enää samalla tavalla luontaiselta kuin suksen laskeminen keskeltä.

Voi olla myös niin että vm. 2009 Scarpan lötköhkö randokenkä ei enää riitä tuon kokoisen suksen laskemiseen kovalla alustalla. Semminkin kun olen laskenut rinnelaskut parin kauden ajan erittäin jäykillä kengillä.

Kokonaisuutena sukset tuntuvat pitkiltä ja kankeilta. Gotamat ovat 5 senttiä pidemmät kuin K2:t mutta tehokantti jää kanta rockerin myötä käytännössä lyhyemmäksi kuin Sidestasheissa. Luotan että se tuo siihen ketteryyttä, jota olen jäänyt K2:ssa kaipaamaan.

Koska talvi on jo näinkin pitkällä, en asenna Völkleihin vielä siteitä. Ensi viikon Norjan reissu menee siis vielä vanhoilla suksilla. Kesällä on aikaa pohtia, mitkä siteet Gotamiin niitataan kiinni; Dynafit (tod. näk.), Markerin randoside, normaali puikkaside, telemarkside vai kenties plate, joka mahdollistaa useampien siteiden käytön.

Yhteenvetoa

Kirjotin ensimmäisessä bloggauksessani seuraavaa:

"Uutta gearia ei ensi kaudelle kauheasti tarvitse hankkia, mitä nyt yhdet keihäät ajattelin. Niistä sitten kun ne on hankittu ja laskettu. Vähän minua joku kypäräkameratsydeemikin kiinnostaisi. Pukkelin päkytystä vois kuvata. Ehkä jotain Pyhä-randoja. Ja sit varmaan Tamokkia maaliskuussa. Se oli niin hyvä skene viime keväänä että pakko ottaa uusiksi. Ajattelin pistää jokaisesta palkasta yhden tai jopa kahden noston verran rahaa sivuun ettei mene ihan sivusta katsomiseksi se reissu. Vähän on poikain kanssa muutamista muistakin kuvioista ollut puhetta mutta niistä sitten ku ne varmistuvat (homma on isollaan)."

Näistä MIKÄÄN ei ole toteutunut. Tai eka kohta on, mutta ei niin kuin tuolloin kuvittelin. Piti ostaa uudet rinnesukset, joilla on hyvä karvailla jäisiä mäkiä. Sellaisella 18-20 metrin radiuksella. Olisin kyllä ostanut mutta hovihankkijani ei pystynyt toimittamaan. Suksikauppa ei tänä talvena Suomessa ollut kuin ennen. Kauppiaat eivät halunneet hyllyihinsä hyvin suorituskykyisiä rinnesuksia, eikä niitä sitten löytynyt maahantuojan varastostakaan. Jäi siis rinnesukset ostamatta.

En hankkinut myöskään kypäräkameraa. Enkä käynyt Tamokissa. Enkä lähtenyt poikain kanssa reissuunkaan. On kyllä surkeaa suunnittelua. Kypäräkamera-asia on vähän niin että ku ei minua oikein paljoa kiinnosta tuommoinen kuvaushomma, saati sitten editointi, ajattelin että ei taida olla hintansa väärtti. Ainakaan tällaisella kaudella kun valtaosa hiihdoista tapahtuu kotimäellä. Ehkä se voisi toimia paremmin jos satsaa pitkään alppireissuun.

Tamok jäi jostain syystä käymättä. Viimeinen niitti oli Freek end, joka osui Tamokin kanssa samaan ajankohtaan. Ei vain sillä hetkellä iskenyt Norjaan lähtö. Ajattelin kai säästää paukkuja ensi viikkoon. Vappuviikko Lakselvbuktissa. Niin aina. Kuten myös nyt. Aiemmasta poikkeavalla porukalla. Ihmiset eivät ole erityisen poikkeavia mutta rouvaa lukuunottamatta en ole tällä miehityksellä aiemmin randolla käynytkään.

Ei tuo poikain kanssa reissaaminenkaan sitten toteutunut. Papparando 2012 suuntautuu Huippuvuorille. Vuosi sittenhän olimme Alta Ruta de Pallarsilla Pyreneillä. Mulla ois jäätynyt siellä jäätiköllä näpit. Sikasiisti reissu varmasti. Porukka aivan ykköslaatua ja ympäristö kaikkiaan aivan huippua. Tällä kertaa näin. Enkä valita. Toimin poikain radiomiehenä täällä toimivien tietoliikenneyhteyksien päässä. Välitän miehillemme päivittäin tuoreet sääennusteet ja tiedotan jäätikön tapahtumista tähän suuntaan.

Pääsiäinen - påskepuder

Siis

-         torstaina reilun parin tunnin metsäsuksihiihtolenkki. H

-         perjantaina Noitatunturin topin kautta neljä laskua Pikkukurussa ja yksi kakkoselta Isokuruun, noin 6 tuntia. H, Niki

Niki ja H Noitatunturissa.

-         lauantaina kolme laskua Pikkukurussa ja yksi kakkoselta Isokuruun, noin 5 tuntia. H, Sakke, Salla, Maku, Jusu

Kuva: Salla Sipari

-         sunnuntaina aamusta kuusi laskua puikkaa hissillä. Noitatunturin topin kautta Peurakurun ympäri valvontatuvalle, josta Pikkukuruun ja siitä kakkosen yli Isokuruun, noin 5 tuntia. H, Jusu.

-         maanantaina 9.30 – 14.00 telemarkkia hissillä.

Voisin sanoa että oli työntäyteinen pääsiäinen. Eipä silti, mukavaa se oli. Sää oli todella kaunis. Aurinko paistoi ja keli oli lauantaita lukuun ottamatta poikkeuksellisen tyyni. 

Sunnuntai oli siisti. Haaveilin salaa tekeväni pääsiäisenä tuollaisen reissun ja haave toteutui just hyvin. Laskua koko keikalla ei tullut kuin kakkoselta alas kuruun mutta tasamaan skinnausta sellainen 12 kilometriä. Että mä diggasin. Noitatunturin eteläseinällä vuottui yhden seurueen hiihto- tai skinnausjäljet. Pari jänistä ja yksi poro. Muuten ihan autioita.

Peurakurun tutkimus- ja valvontatupa.

Peuraharjun tutkimus- ja valvontatupa Peurakurun eteläpäässä on nimensä mukaisesti rakennettu tutkimustoimintaa varten vuonna 1988. Tupaa ei oikeastaan edes ole merkitty karttoihin. Jos suurentaa esimerkiksi kansalaisen karttapaikan karttaa tuolta alueelta mittakaavaan 1 : 8 000, tuvan symbolin kyllä huomaa mutta sen nimeä ei kartassa mainita. Googlekaan ei löytänyt kuin yhden artikkelin jossa tupa mainittiin. Pyhä-Luoston kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelman mukaan tupa pidetään edelleen tutkimuskäytössä, vaikka se hankalan saavutettavuutensa vuoksi onkin vajaakäytöllä. Sijaintinsa vuoksi sitä ei myöskään ole, käyttösuunitelman mukaan, tarkoituksenmukaista ottaa matkailukäyttöön. Niin mukavaa kuin sen vuokraaminen muutaman päivän laskureissun tukikohdaksi olisikin. Näin talvella tuvan huomaa jos menee Peurakurun eteläpäähän, tuvan katto loistaa lumivalkoisena suorakaiteena metsän keskellä. Kesällä sitä on vaikeampi havaita. Tallustelin viime syksynä samoilla sensseillä ja katselin mökin suuntaan mutta en sitä tuolloin havainnut.

Tavallisella öö-luokan puhelinkameralla ei kaksisia kuvia oteta mutta saa noista vähän jotain tolkkua kohteista. Rouvan kamerassa ois parempia kuveja ku ne jaksais sieltä kaivaa.

Noitatunturin takana Ukonhattu ja sen takana, jo kuvan ulkopuolella Kultakero.

H ja Jusu Pikkukurussa.

H virittelee skinejä suksiin Pikkukurussa.

Peurakurun karua maisemaa.

Korppikotkan jäljet lumessa.

Perussettiä.

 

Kauden parasta hiihtoa

Männä viikonloppu tarjosi kauden parasta hiihtoa pari pitkää päivää. Perjantaina harrastimme työpaikan kanssa virkistäytymistä ja sehän tarkoitti että ajoin tunturiin jo torstai-iltana. Pari tuntia telemarkkausta Jacksonissa ja muissa rinteen vierustoissa. Edellisen viikonlopun treenit olivat jalostuneet neljän päivän aikana mitä melkoiseksi telemark-taituruudeksi. NOT. Mutta sen verran kuitenkin että selvisin Jacksonin jykevän petäjikön kohtuu-sujuvasti alas.

Perjantaina ja lauantaina laskimme Aittokurua ja Saunakurua sekä Persettä. Ja oli mukavaa. Ystävääni Kimmoa matkien voisin sanoa että nuorruin ainakin kymmenen, ehkä jopa 15 vuotta. Droppailin kallioilta enemmän kuin varmaan aiemmin elämässäni yhteensä. Kelit olivat juuri otolliset siihen touhuun. Hypimme Aittokurun kiviltä. Hypimme Saunakurun kallioilta. Laskimme Tajulle.

Lauantain jyrräsimme Persettä. Jo noin viikon verran vallinnut kylmä pohjoisvirtaus on pitänyt huolen, ettei lämpötila ole noussut edes auringossa plussan yläpuolelle. Perseessäkin, joka sojottaa liki etelään, lumi pysyi kuivana ja suomalaisittain erinomaisena. Järkevällä reittivalinnalla Perseeseen tamppaaminen Saunakurun yli vein noin 40 sekuntia. Takaisin hissille pääsi kolmella luistelupotkulla. Luksusta!

Oli meillä mukana mainio videokuvaajakin. Paha vain, etteivät kuvaaja ja malli puhuneet ns. samaa kieltä. Ehkä vika kuitenkin oli mallissa, joka suoritti kaiken magicin puiden takana. Ohessa yksi kuppanen yritelmä.

Kiitokset erikoisen hyvistä laskuista Antti, Jaakko, Jun sekä Salla!