1.7. Tunturikävely 1h. Polaria ja persettä ylös. Sinistä alas. Aika väsynyttä jaloissa.
2.7. -
3.7. -
4.7. Kuntopiiri 1h. Pari kierrosta erilaista rempoilua tuossa pihassa. Sai taas ittensä niin kipiäksi.
5.7. -
6.7. Maastokävely 1h48min. Isokuru ja puiston rajaa toppiin.
7.7. -
8.7. Maastojuoksu 1h57min. 14,7km. Noitatunturin lenkki. Loppua kohti meni vähän puuduttavaksi.
9.7. Maastojuoksu 1h57min. 15,5km. Noitatunturin lenkki väärinpäin. Kairosmajan polkua.
10.7. Tunturikävely 2h40min. 14,9km. Perus Noitatunturi ja puiston rajaa Kultakeron toppiin.
11.7. Tunturikävely 2h30min. Tsokka-Pikkukuru-Oravalampi.
12.7. Melonta 2h. Javarusjoella.
13.7. Maastojuoksu 1h40min. 14,4 km. Sama kuin 10.7. Mono oli syönnillä.
14.7. Sauvakävely 2h51min. Latua pohjoiseen sit. pun. pohjoinen-Huttu-tuoli-FIS-Polar.
Rinnesirkus oli kaukaisena tavoitteena mutta ei jaksanut. Tuli nälkä. Nousumetrejä n. 1400.
15.7. Maastojuoksu 2h43min. 23,4 km. Huttulomassa mutka. Piti olla rauhallista mutta vähän
väsynyttä oli.
16.7. -
17.7. Maastojuoksu 1h, 9 km. Kurun läpi, huoltotielle ja maston taakse kuoharille.
18.7. Maastojuoksu 1h30min, ? km. Mittari sammui. Juoksin vetoja reitillä polar-sininen-pohjoinen
4x850 metriä vaihtelevassa maastossa. Kovaa! Siis hommaa, ei välttämättä vauhtia.
19.7. -
20.7 Maastojuoksu 1h58min, 16,6 km. Noitatunturin lenkki lintutornin kautta.
21.7. Maastojuoksu 1h4min, 10,6km. Kurun läpi, puiston rajaa ylös ja huoltotietä alas.
22.7. -
23.7. -
24.7. -
25.7. -
26.7. Maastojuoksu 54min, 8,4 km. Kurun läpi, puiston rajaa ylös ja sinistä alas. Viikon maalauksen
jälkeen kulki yllättävän hyvin.
27.7. Maastojuoksu. 1h42min, noin 15km. Mittari sammui Noitatunturissa. Noitatunturin lenkki.
Nyt kulki aivan tajuttomasti!
28.7. Maastojuoksu 1h2min, 9,6km. Kivitunturin luontopolku.
29.7. Maastojuoksu 1h5min, 11,6km. Kurun läpi, Kairosmajan polku ja pururataa. Mielettömän
siistiä kauheassa vesisateessa. Kolme viimeistä kilometriä kovaa.
30.7. -
31.7. -
perjantai 10. heinäkuuta 2015
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
Ultranoviisius
Juoksusta on nyt kulunut kohta viisi vuorokautta. Olen, tietenkin, käynyt tapahtuneen mielessäni läpi lukuisia kertoja. Olen yrittänyt palauttaa mieleen tuntoja ja tuntemuksia. Missä oli kivaa ja missä kurjaa.
Olen sanonut sitä pitkäksi sauvakävelylenkiksi. Ensimmäisellä puolikkaalla sitä vielä jaksoi juosta mutta kyllä jälkimmäinen meni laskuja lukuunottamatta sauvakävelyksi.
Jossain kohtaa matkalla Montenversiltä ja Plan de'l Aiguillesiin mietin että ehkä tässä on kymmenen tuntia ja nelisenkymmentä kilometriä liikaa. Niinkuin tietysti tuollaisissa suorituksissa aina tulee mieleen. Muistan ajatelleeni viime kesän tunturimaratonilla, kun taivalsin viimeistä loivaa nousua Kultakeron rinteeltä kohti Pyhä Expressin yläasemaa ja loppulaskua että en ehkä enää osallistu tällaisiin pitkän matkan juoksutapahtumiin. Niin kurjalta meno siinä kohtaa tuntui. Oli vähän väsynyt ja vähän kramppeja ja vähän kaikel taval ol maailma pielessä. Siitä se ajatus taas myöhemmin kirkastui ja kun asiaa mietti niin ehkä sitä nyt ei kuitenkaan niin väsynyt ollutkaan eikä ne krampitkaan olleet niin pahat.
Noin viidentoista tunnin yhtäjaksoisella taivalluksella vuoristo-olosuhteissa "kuolema" ehtii osua kohdalle useaan kertaan. Tässä tapauksessa se tapahtui kolme kertaa. Nousuissa Col de la Terrasselle, Tete de l'Arelottelle sekä viimeisessä nousussa Montenversiin. Kaikki noista olivat "pahoja". Kaikissa tuli jonkin verran porukkaa ohi mutta ei kuitenkaan mitään mahdotonta ryntäystä. Siinä hetkessä tuntui että nyt bonkkaa täydellisesti ja nyt se huono treeni kostautuu, samoin kuin se ettei ole päässyt aklimatisoitumaan ohueen ilmaan. Jälkeen päin tajusi, että yhtä kovaa se oli muillakin ja vielä kovempaa niillä jotka itse pystyi kaikesta kurjuudestaan huolimatta ohittamaan.
Terrasselle noustessa seinä tuli vastaan ihan yht'äkkiä. Polku kääntyi jyrkemmäksi, kapeaksi harjaksi ja siinä missä hetkeä aiemmin olin juossut, tunsin etten päässyt nyt eteenpäin lainkaan. Olin jo jonkin aikaa yrittänyt nähdä mihin reitti menee ja kun suunnilleen samaan aikaan näin kuinka ylös harjanteelle reitti johtaa, pääsi suustani spontaani kirous, 'en pääse tuonne ylös koskaan'. Edessä oli ehkä pari kolmesataa metriä matkaa lumikentällä, johon järjestäjät olivat lapioineet valmiit portaat. Portaiden kiipeäminen oli helpompaa kuin kivisellä polulla. Yksityiskohtana lumikentän alussa jokaisen reittimerkin juureen oli painettu lumeen pystyyn ruusu. Lumikentän jälkeen reitti jyrkkeni oikeasti jyrkäksi ja matkaa solaan oli ehkä 5-10 serpentiinimutkaa ja muutama kymmenen metriä korkeutta. Meno oli takkauista mutta lumelta saatu lisäboosti kantoi viimeiset metrin ylös solaan.
l'Arelottelle noustessa tilanne oli hyvin saman tyyppinen. Seinä tuli vastaan kerralla ja kun lopulta näki mihin asti pitää kiivetä, usko meinasi loppua. Taisin yhden kerran pysähtyä paikalleni tuijoittamaan jalkoihini ja hengittämään 16 ahdistavaa hengitystä. Tajusin kuitenkin että jos alan pysähtelemään, matka ei taitu lainkaan. Jos Terrassella pystyi vielä puskemaan vaikka olikin vaikeaa, Arelottella piti tietoisesti hidastaa vauhtia lähes ryömintänopeuteen ja vain laahustaa eteenpäin. Tälläkin kertaa joku meni ohi ja minä ohitin jonkun. Muunmuassa yhden juoksijan, joka istui polun varrella ja katsoi alas laaksoon. Hän ehkä meni minusta ohi aiemmin samassa nousussa.
Montenversille noustessa tiesin jo, miten tulee käymään ja siksi yritin pitää vauhdin mahdollisimman alhaalla heti alusta asti. Nousun loppu meni hienolla kallioisella harjanteella, jossa joutuu paikoin ponnistelemaan todella isojen lohkareiden päälle. Vaikka se oli nihkeää se oli samalla tavallaan armollista kun ei nähnyt mihin oli yrittämässä, näki vain polun ja aina seuraavan reittimerkin. Nousu loiveni loppua kohti ja se helpotti etenemistäkin.
Heikkoina hetkinä mielessä pyörivät kaikki ne asiat, jotka ovat juoksua edeltäneellä harjoituskaudella jääneet tekemättä. Olisiko se hedelmällisempää keskittyä niin valoisiin asioihin. Niinkuin esimerkiksi siihen, mitä on treenikaudella tehnyt, jotta on päässyt siihen asti, missä silloin on menossa. Ei tuollaista työtä kuitenkaan täysin sohvalla istumalla saa puserrettua. Kyllä se on vaatinut hyvää ja määrätietoista työtä tavoitteen eteen.
Hauskaa kuinka kokonaisaika menettää merkityksensä suorituksen aikana. Minullahan ei ennen tätä ollut takana kuin ehkä 7-8 tunnin hiihtovaelluksia, lähinnä jotain kuruhommia. Pisin juoksu/kävely oli vajaa kuusi tuntia. Olin sen vuoksi vähän huolissani jaksamisestani. Juostessa keskityi kuitenkin niin selkeästi vain seuraavaan huoltoon pääsemiseen ettei kokonaisaikaa juuri ajatellua. Yritin kyllä kalkuloida mahdollista loppuaikaa esimerkiksi laskussa Emossonin huollosta Chatellardiin, noin puolessa välissä matkaa. Enemmän aloin tähtäämään loppuaikaan vasta Les Boisin huollossa kun matkaa oli jäljellä enää 18 kilometriä.
Minulla oli kellona mukana vain puhelin joka oli taskussa vyöllä ja se piti sieltä aina erikseen kaivaa. Yritin pitää ajan kulumista silmällä, jotta muistan syödä sopivin välein. Juominen tuntui sujuvan ilman kelloakin. Usein katsoin vain minuutit kun tiesin koska oli edellisen kerran syönyt ja tunnilla ei ollut siinä mielessä väliä. Laitoin puhelimen taskuun ja aloin miettiä että kuinkahan monta tuntia minä olen jo kulkenut. Tuo saattaa olla hyväkin järjestely. Ilman sykemittaria ja rannetietokonetta täytyy oppia kuuntelemana kehoaan sen sijaan että tuijottaa vain sykettä näytössä tai kello ilmoittaa kun on aika syödä ja juoda.
Palautuminen edistyy hiljalleen. Reidet kipeytyivät jo matkan varrella mutta muita jalkavaivoja ei tullut. Pelkäsin etukäteen oikean jalan aiheuttavan ongelmia. On nivusvaivaa, kireiden pohkeiden vuoksi kantakalvo kiristää, myös vasemmassa jalassa, lonkan koukistaja vaivaa ja vielä takareisikin on oireillut pitkin kesää. Mikään noista ei kuitenkaan kisan aikana vaivannut. Yllättäen vasta maanantaina oikean jalan reiteen tuli pieni krampin tapainen kiristys, joka vaivaa edelleen. Kun menee kyykkyyn, tuntee kuinka kireällä etureidet ovat. Pyörällä ajo panee puuskuttamaan ja pienikin ylämäki tuntuu jaloissa. Kokonaisuutena on väsynyt olo.
En ole nukkunut yhtään yötä kunnolla juoksun jälkeen. Kolme ensimmäistä yötä menivät kyllä puhtaasti rasituksen piikkiin mutta sitten tuli matkustamista ja viimein kotiin päästyä sääsket, jotka valvottivat viime yönä. Lauantaiaamuna heräsin klo 4.15 ja katsoin näkyykö Midin hissin alla paljon otsalamppuja. Viimeisimmät olivat ehkä puolessa välissä matkalla Montenversilta väliasemalle. Ei käynyt kateeksi. Sunnuntaiaamuna heräsin suunnilleen samoihin aikoihin ja aikani pyörittyäni totesin että lähdenpä katsomaan Maratonin startin klo 7. Jututin paria suomalaista jotka olivat lähdössä taipaleelle ja toivotin heille onnea. Molemmat taisivat päästä maaliin asti, joten onnittelut heille.
Rakot jaloissa ovat parantuneet. Vesikellot eivät puhjenneet matkan aikana, enkä ole niitä puhkonut sen jälkeenkään. Nyt ne eivät oikeastaan enää edes tunnu.
Ajatus on sen verran kirkastunut että tulevia kisoja on jo pitänyt alkaa vähän miettiä. Tunturimaraton kotikulmilla on seuraava startti. Kuusi viikkoa luulisi riittävän palautumiseen tästä. Joku ulkomainen vuorikisa olisi tälle kesälle vielä kiva mutta tiedän että se ei toteudu. Täytyy alkaa katselemaan ensi kesän kisakalenteria. Jotain 40 ja 90 kilometrin väliltä ehkä. Oikeassa vuoristossa ja poluilla. Hiekkateillä juokseminen ei oikein kiinnosta. Tiedän että Chamonixissa on hienot reitit. Ehkäpä sinne uudelleen. Eigerin ultra kiinnostaa myös. En tosin tiedä mitään sen reitistä.
Täytyy spekuloida.
Olen sanonut sitä pitkäksi sauvakävelylenkiksi. Ensimmäisellä puolikkaalla sitä vielä jaksoi juosta mutta kyllä jälkimmäinen meni laskuja lukuunottamatta sauvakävelyksi.
Jossain kohtaa matkalla Montenversiltä ja Plan de'l Aiguillesiin mietin että ehkä tässä on kymmenen tuntia ja nelisenkymmentä kilometriä liikaa. Niinkuin tietysti tuollaisissa suorituksissa aina tulee mieleen. Muistan ajatelleeni viime kesän tunturimaratonilla, kun taivalsin viimeistä loivaa nousua Kultakeron rinteeltä kohti Pyhä Expressin yläasemaa ja loppulaskua että en ehkä enää osallistu tällaisiin pitkän matkan juoksutapahtumiin. Niin kurjalta meno siinä kohtaa tuntui. Oli vähän väsynyt ja vähän kramppeja ja vähän kaikel taval ol maailma pielessä. Siitä se ajatus taas myöhemmin kirkastui ja kun asiaa mietti niin ehkä sitä nyt ei kuitenkaan niin väsynyt ollutkaan eikä ne krampitkaan olleet niin pahat.
Noin viidentoista tunnin yhtäjaksoisella taivalluksella vuoristo-olosuhteissa "kuolema" ehtii osua kohdalle useaan kertaan. Tässä tapauksessa se tapahtui kolme kertaa. Nousuissa Col de la Terrasselle, Tete de l'Arelottelle sekä viimeisessä nousussa Montenversiin. Kaikki noista olivat "pahoja". Kaikissa tuli jonkin verran porukkaa ohi mutta ei kuitenkaan mitään mahdotonta ryntäystä. Siinä hetkessä tuntui että nyt bonkkaa täydellisesti ja nyt se huono treeni kostautuu, samoin kuin se ettei ole päässyt aklimatisoitumaan ohueen ilmaan. Jälkeen päin tajusi, että yhtä kovaa se oli muillakin ja vielä kovempaa niillä jotka itse pystyi kaikesta kurjuudestaan huolimatta ohittamaan.
Terrasselle noustessa seinä tuli vastaan ihan yht'äkkiä. Polku kääntyi jyrkemmäksi, kapeaksi harjaksi ja siinä missä hetkeä aiemmin olin juossut, tunsin etten päässyt nyt eteenpäin lainkaan. Olin jo jonkin aikaa yrittänyt nähdä mihin reitti menee ja kun suunnilleen samaan aikaan näin kuinka ylös harjanteelle reitti johtaa, pääsi suustani spontaani kirous, 'en pääse tuonne ylös koskaan'. Edessä oli ehkä pari kolmesataa metriä matkaa lumikentällä, johon järjestäjät olivat lapioineet valmiit portaat. Portaiden kiipeäminen oli helpompaa kuin kivisellä polulla. Yksityiskohtana lumikentän alussa jokaisen reittimerkin juureen oli painettu lumeen pystyyn ruusu. Lumikentän jälkeen reitti jyrkkeni oikeasti jyrkäksi ja matkaa solaan oli ehkä 5-10 serpentiinimutkaa ja muutama kymmenen metriä korkeutta. Meno oli takkauista mutta lumelta saatu lisäboosti kantoi viimeiset metrin ylös solaan.
l'Arelottelle noustessa tilanne oli hyvin saman tyyppinen. Seinä tuli vastaan kerralla ja kun lopulta näki mihin asti pitää kiivetä, usko meinasi loppua. Taisin yhden kerran pysähtyä paikalleni tuijoittamaan jalkoihini ja hengittämään 16 ahdistavaa hengitystä. Tajusin kuitenkin että jos alan pysähtelemään, matka ei taitu lainkaan. Jos Terrassella pystyi vielä puskemaan vaikka olikin vaikeaa, Arelottella piti tietoisesti hidastaa vauhtia lähes ryömintänopeuteen ja vain laahustaa eteenpäin. Tälläkin kertaa joku meni ohi ja minä ohitin jonkun. Muunmuassa yhden juoksijan, joka istui polun varrella ja katsoi alas laaksoon. Hän ehkä meni minusta ohi aiemmin samassa nousussa.
Montenversille noustessa tiesin jo, miten tulee käymään ja siksi yritin pitää vauhdin mahdollisimman alhaalla heti alusta asti. Nousun loppu meni hienolla kallioisella harjanteella, jossa joutuu paikoin ponnistelemaan todella isojen lohkareiden päälle. Vaikka se oli nihkeää se oli samalla tavallaan armollista kun ei nähnyt mihin oli yrittämässä, näki vain polun ja aina seuraavan reittimerkin. Nousu loiveni loppua kohti ja se helpotti etenemistäkin.
Heikkoina hetkinä mielessä pyörivät kaikki ne asiat, jotka ovat juoksua edeltäneellä harjoituskaudella jääneet tekemättä. Olisiko se hedelmällisempää keskittyä niin valoisiin asioihin. Niinkuin esimerkiksi siihen, mitä on treenikaudella tehnyt, jotta on päässyt siihen asti, missä silloin on menossa. Ei tuollaista työtä kuitenkaan täysin sohvalla istumalla saa puserrettua. Kyllä se on vaatinut hyvää ja määrätietoista työtä tavoitteen eteen.
Hauskaa kuinka kokonaisaika menettää merkityksensä suorituksen aikana. Minullahan ei ennen tätä ollut takana kuin ehkä 7-8 tunnin hiihtovaelluksia, lähinnä jotain kuruhommia. Pisin juoksu/kävely oli vajaa kuusi tuntia. Olin sen vuoksi vähän huolissani jaksamisestani. Juostessa keskityi kuitenkin niin selkeästi vain seuraavaan huoltoon pääsemiseen ettei kokonaisaikaa juuri ajatellua. Yritin kyllä kalkuloida mahdollista loppuaikaa esimerkiksi laskussa Emossonin huollosta Chatellardiin, noin puolessa välissä matkaa. Enemmän aloin tähtäämään loppuaikaan vasta Les Boisin huollossa kun matkaa oli jäljellä enää 18 kilometriä.
Minulla oli kellona mukana vain puhelin joka oli taskussa vyöllä ja se piti sieltä aina erikseen kaivaa. Yritin pitää ajan kulumista silmällä, jotta muistan syödä sopivin välein. Juominen tuntui sujuvan ilman kelloakin. Usein katsoin vain minuutit kun tiesin koska oli edellisen kerran syönyt ja tunnilla ei ollut siinä mielessä väliä. Laitoin puhelimen taskuun ja aloin miettiä että kuinkahan monta tuntia minä olen jo kulkenut. Tuo saattaa olla hyväkin järjestely. Ilman sykemittaria ja rannetietokonetta täytyy oppia kuuntelemana kehoaan sen sijaan että tuijottaa vain sykettä näytössä tai kello ilmoittaa kun on aika syödä ja juoda.
Palautuminen edistyy hiljalleen. Reidet kipeytyivät jo matkan varrella mutta muita jalkavaivoja ei tullut. Pelkäsin etukäteen oikean jalan aiheuttavan ongelmia. On nivusvaivaa, kireiden pohkeiden vuoksi kantakalvo kiristää, myös vasemmassa jalassa, lonkan koukistaja vaivaa ja vielä takareisikin on oireillut pitkin kesää. Mikään noista ei kuitenkaan kisan aikana vaivannut. Yllättäen vasta maanantaina oikean jalan reiteen tuli pieni krampin tapainen kiristys, joka vaivaa edelleen. Kun menee kyykkyyn, tuntee kuinka kireällä etureidet ovat. Pyörällä ajo panee puuskuttamaan ja pienikin ylämäki tuntuu jaloissa. Kokonaisuutena on väsynyt olo.
En ole nukkunut yhtään yötä kunnolla juoksun jälkeen. Kolme ensimmäistä yötä menivät kyllä puhtaasti rasituksen piikkiin mutta sitten tuli matkustamista ja viimein kotiin päästyä sääsket, jotka valvottivat viime yönä. Lauantaiaamuna heräsin klo 4.15 ja katsoin näkyykö Midin hissin alla paljon otsalamppuja. Viimeisimmät olivat ehkä puolessa välissä matkalla Montenversilta väliasemalle. Ei käynyt kateeksi. Sunnuntaiaamuna heräsin suunnilleen samoihin aikoihin ja aikani pyörittyäni totesin että lähdenpä katsomaan Maratonin startin klo 7. Jututin paria suomalaista jotka olivat lähdössä taipaleelle ja toivotin heille onnea. Molemmat taisivat päästä maaliin asti, joten onnittelut heille.
Rakot jaloissa ovat parantuneet. Vesikellot eivät puhjenneet matkan aikana, enkä ole niitä puhkonut sen jälkeenkään. Nyt ne eivät oikeastaan enää edes tunnu.
Ajatus on sen verran kirkastunut että tulevia kisoja on jo pitänyt alkaa vähän miettiä. Tunturimaraton kotikulmilla on seuraava startti. Kuusi viikkoa luulisi riittävän palautumiseen tästä. Joku ulkomainen vuorikisa olisi tälle kesälle vielä kiva mutta tiedän että se ei toteudu. Täytyy alkaa katselemaan ensi kesän kisakalenteria. Jotain 40 ja 90 kilometrin väliltä ehkä. Oikeassa vuoristossa ja poluilla. Hiekkateillä juokseminen ei oikein kiinnosta. Tiedän että Chamonixissa on hienot reitit. Ehkäpä sinne uudelleen. Eigerin ultra kiinnostaa myös. En tosin tiedä mitään sen reitistä.
Täytyy spekuloida.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)