Ja kone lähti 14.25 Hesasta, oli AF. Ensin CDG:lle, jossa oottelua. Kun lähtö Lyoniin, kauhea härdelli. Ainaki kolme lentoa samasta turvatarkastuksesta läpi. Jono eteni etanan vauhtia. Kaikki huusi, paitsi minä ja Ilkka. Debonair Lyoniin, jossa hoppu bussiin ja Grenobleen ja pummipoikain kanssa Graveen.
Tapasin Ilkan ensimmäisen kerran Helsinki-Vantaalla 5.2.1999. Meillä oli sama lento Helsingistä Lyoniin. Sain kuulla muutamaa päivää aiemmin että rovaniemeläinen kaveri on tulossa sattumalta samalla koneella ja niinpä teimme treffit kentälle. Ehkä meillä oli joku ruusu rinnassa tunnisteena, sitä en muista. Suunnilleen kuitenkin muistan paikan, jossa tapasimme.
Matka meni nähtävästi oikein hyvin. Mitä nyt vähän sähinää Charles de Gaullen kentällä. Euroopassahan ei jonoteta samaan tapaan siistissä jonossa kuten Suomessa vaan kaikki turvatarkastukseen pyrkivät olivat yhtenä suurena ”pallona” turvatarkastuspisteen edessä. Muistan kuinka, vähän hämillämme naureskelimme tilanteelle. Ainakin minä.
Ranskalaisilla on se hauska tapa yllyttää toisiaan huutamaan tai ulvomaan tuollaisissa jonotustilanteissa. Voi se tietty olla että siihen on aina syy siellä jonon kärjessä kun siitä pallosta yritetään siittiöiden lailla tunkea jonoon ensimmäiseksi. Se huutaminen, joka aina välillä laantui mutta voimistui hetken päästä jäi minulle tuosta hyvin mieleen. Debonairista tuli Ilkan ja minun välinen juttu. Jos juttelimme pidempään, Debonair tuli jossain sivulauseessa esille.
Ilkka puhui paljon. Tai ei välttämättä paljon mutta nopeasti, pulpahdellen. Ilkka myös nauroi herkästi. Siksi Ilkka piirtyykin mieleeni eloisana ja positiivisena ihmisenä. Asuimme Kuttulassa samaan aikaan useamman kauden aikana. En muista että olisimme kuitenkaan laskeneet yhdessä. Ilkka taisi laskea yleensä Mattilan Rikun kanssa ja minulla oli oma porukka. Toisaalta, Kuttulassa liikuttiin kyllä paljon isossakin porukassa, joten luultavasti olemme laskeneet yhdessäkin. Tapasimme Kuttulan jälkeen harvakseltaan, muutamia kertoja vuodessa. Pyhällä. Oulussa. Syötteellä. Aina se kaveri oli kuitenkin sama iloinen veikko.
11.2. Hyvää huomenta. Aamu on lauantain, jos saan makkarasta ennustaa.
- Ennustit väärin, nyt on perjantai.
Heräsin yöllä, kellon ollessa 02.45. Rapuista kuului varovaisia askelia ja valokeila leikkasi pimeää yötä. Mitä? Kuka liikkuu? Eivät Ilkka, Riku ja K-E ole vielä ehtineet tänne. Tyyppi katseli huoneisiin, kunnes valokeila kääntyi kohti minun huonetta. Huoneen ovi oli raollaan ja tyyppi tuijotti minua. Teeskentelin nukkuvaa. Makasin makuupussissa kädet ristissä rinnan päällä. Kylmä karsi ruumistani. Muistin lompakkoni olevan alakerrassa. 600 FFr rahaa, ajokortti, ei muuta, passi on tuossa pöydän kulmalla ja lentoliput. 10 sekuntia tuntui kolmelta minuutilta. Tyyppi lähti lopulta pois. Askeleet veivät hänet portaita pitkin alas. Makasin vielä pitkään liikkumatta. Kuuntelin. Mies/nainen meni ulos.
Puin päälleni ja menin alas josko jotain tapahtuisi. Olin urhea. Sehän on Ilkka! ”Moro.” ”Tervetuloa!” ”Ihan ok.” Pian ne pojat tuli Euroopan läpi. Majoitin matkamiehet tyhjiin sänkyihin. Kaikki kelpasi. Olivat väsyneitä. Ja maailma pelastui!
Edeltävä katkelma on vuodelta 2000. Ilkka, Riku Mattila ja Kristian-Erik (en ole varma nimestä) tulivat yöllä, Euroopan läpi ajettuaan Kuttulaan. En odottanut heidän saapuvan vielä yöllä ja muistan, että olin hyvin epäileväinen sen suhteen että hahmo rappukäytävässä olisi ollut joku tulijoista. Aluksi olin jopa aavistuksen kauhuissani kun heräsin käytävässä välkkyvään otsalampun valoon. Mielessä kävivät sen kaltaiset asiat kuin puukko ja ruumissäkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti