Vapaalla: elokuuta 2015

Juoksukauden päätapahtuma oli kyllä Chamonixin 80 kilometriä mutta täytyy kotikisassa silti aina pyrkiä esiintymään edukseen. Näin aatoksin marssin starttialueelle 8.8. klo 8.40 Routalan Mikon kanssa. Kävelimme mökiltä saadaksemme koneistot käyntiin. Diesel lämpenee hitaasti.

Maratonille lähdettiin kahdessa aallossa kolmen minuutin välillä. Kukin juoksija sai valita itse kummassa ryhmässä starttaa. Ajattelin että ekaan ryhmään tulee tunkua mutta taisipa valtaosa startata jälkimmäisessä. Startti tapahtui klo 9. Ennakkosuosikit, viime vuoden voittaja Henri Ansio, kakkonen Jussi Kumpula ja nelonen Joonas Kortelainen lähtivät luonnollisesti heti paukusta kovaa. Startti porrastettiin jotta juoksijat ehtisivät jonoutua ennen Aittokurun portaita, eikä portaiden yläpäähän tulisi pahaa ruuhkaa. Siinä mielessä terävä aloitus oli viisautta. En ollut startissa aivan kärjessä mutta alun lyhyen nousun kohdalla varmaankin jossain sijalla viisitoista. Kohentelin sijoitustani viime vuotiseen tapaan laskussa huoltotielle ja Tajulta alas portaille. Arvioin Aittokurun jälkeisellä pururatapätkällä olevani kilpailussa sijalla viisi.

Spekuloin ennen starttia, lähtisinkö reissuun jokaisella lenkillä mukanani kantamalla pienellä vyölaukulla sekä juomavyöllä, johon pakkaisin 0,75 litran juomapullon. Kaikkien tarvittavien tavaroiden pakkaaminen onnistuisi tähänkin settiin mutta tiukkaa se tekisi. Lopulta päädyin helpompaan ratkaisuun ja otin selkääni Haglöfsin Gram Comp 12 repun. Siihen tavarat mahtuvat heittämällä. Juomat pakkasin repun olkahihnoihin kiinnittämiini pullotaskuihin. Ratkaisu osoittautui varsin pian huonoksi. Koska repussa ei varsinaisesti ollut juuri mitään eikä selkäpuolella näin ollen painoa paljoakaan, juomapullot olkahihnoissa tekivät repusta etupainoisen, jolloin reppu nousi ylemmäksi ja olkahihnojen 'tyvi' alkoi painaa niskaa. Jouduin paikoin kannattelemaan reppua, koska tuli tunne että paine hartioissa alkaa blokkaamaan verenkiertoa niskassa.

Kairosmajan jälkeen reitti kääntyy hiekkatielle ja lähtee nousemaan kohti Karhunjuomalampea. Hiekkatieosuudella ihmettelin edellä juosseiden jälkiä, erityisesti askelmittaa. Nähtävästi siellä pitempiraajaiset miehet juoksevat kovaa! Askelmitta lähtestyi varmaankin minun pituushyppyennätystä jostain ikäkausisarjoista. Hiljaa takaani alkoi kuulua juoksemisen ääniä. Savitaipaleen kovin vapaahiihtäjä, Savon Suksistudiota edustanut Jani Laukkarinen hiipi kantaani. Jubailimme Janin kanssa talvella juoksuhommista ja niin vanha ratajuoksijakin ilmoittautui tunturimaratonille. Jani lähti paukusta liikkeelle todella sähäkästi mutta alun porraspätkät olivat hänelle haastellisia ja sain niillä tehtyä häneen hieman eroa.

Juoksimme yhdessä ja rupattelimme niitä näitä. Niin meni Karhunjuomalampi ja Annikinlampi. Jani juoksi ylämäet aina muutaman askeleen pidemmälle kuin minä mutta hiissauduin hänen kantaansa aina laskuissa. Muutoin oli tunne että tänään ei ole hyvä päivä. Juoksu tuntui tasaisellakin vähän nihkeältä. Annikinlammelta Huttulomaan oli tilapäisesti vähän helpompaa kun vauhti ehkä hieman tasaantui.

Ohitimme Huttuloman huollon pysähtymättä. Jouduin solmimaan avautuneet kengännauhat pian Huttuloman jälkeen ja jäin Janista muutaman kymmenen metrin päähän. Ero pysyi koko Huttutunturin nousun ajan suunnilleen samassa mutta taas laskuosuudella sain Jani kiinni. Samalla takaa alkoi taas kuulua juoksun ääniä. Joensuun Markus Rannankari tuli heittämällä ohi ja katosi horisonttiin. Hetkeä myöhemmin tuttu ääni takanani kysyi: "Onko se Janne?" Vastattuani myöntävästi, Antti Luiro jatkoi: "Jätkät avasivat hirveellä vauhdilla mutta kympin jälkeen tullaan sitten selkä edellä vastaan." Antti meni pian ohitsemme mutta jäi kuitenkin vielä näköetäisyydelle ja Latvavaaran kylkeä mukailevassa laskussa kohti 21 km:n huoltoa juoksimme kaikki kolme yhdessä.

Huollosta nopeasti puoli litraa vettä pulloon ja jatkamaan. Samoin kuin vuosi sitten, loivassa nousussa huollosta ylös kohti Latvavaaran huipun ylittävää polkua, matkanteko alkoi tuntumaan jaloissa. Jani oli ehkä sadan metrin päässä edessä ohitettuaan huollon pysähtymättä. Anttikin alkoi etääntyä. Tipautin kävelyksi. Nautin ensimmäisen geelin Huttulomassa ja nyt otin toisen ja tipautin elektrolyyttiporetabletin kiehumaan vesipullooni. Hieman käveltyäni aloin taas juosta. Antti oli muutamia kymmeniä metrejä edelläni ja Jani vielä pidemmällä mutta ero häneen kaventui askel askeleelta.

Puuduttava mönkijäura loppui viimein ja polku kääntyi kivikkoiseksi nousuksi kohti Latvavaaraa ja kotia. Sain Janin, ja Antin vielä kerran, kiinni mutta nousun hieman loivennuttua Antti nosti taas juoksuksi ja siihen emme Janin kanssa vastanneet. Samalla porukkaamme liittyi Endurancen Mikko Luusalo. Vaihdoimme muutaman sanan ja Mikko meni ohitsemme. Yritin itsekin nostaa juoksuksi loivaan ylämäkeen mutta sitä seurannut kevyt krampin oire oikeassa lähentäjässä pakotti takaisin kävelyyn. Nakkasin kiduksiin kaksi suolatablettia ja hieman magnesiumia. Samalla katsoin olkani yli ja totesin että Jania ei näy. Ihmettelin hetken että mihin mies on kadonnut mutta kun polku samalla loiveni lähes flätiksi, aloin taas juosta ja keskittyä taivaltamiseen.

Pian Latvavaaran huipun kivikkoisella polulla sain Mikon kiinni ja menin hänestä saman tien ohi. Loiva ja kivikkoinen lasku vetreytti jalkani, kramppioireita ei kuulunut ja juoksu maistui taas hyvältä. Porontahtoman kohdilla vastaan alkoi tulla juoksijoita, jotka olivat matkalla kohti 21 km:n huoltoa. Routalan Mikko tuli jossain vaiheessa vastaan, samoin Ville Aho, Pyhä-Ruka konserin toimitusjohtaja sekä muita tuttuja ja tuntemattomia. Jokaiselle nopea kannustus ja hymy.

Kapustan jälkeen taivalsin yksin pitkää laskua, pidempää nousua, taas pitkää ja loivaa laskua Huttujärven varaustuvalle ja vielä 1,2 kilometrin viitalta hiekkatietä Huttuloman huoltoon. Vesi loppui jossain vaiheessa ja mietin jo Huttutunturin kosteikoilla että pitääkö koukata purosta vettä. Kilometrin hiekkatieosuus oli samanlaista kurjuutta kuin viimekin vuonna. Tilapäisesti tunnelmaa piristi vastaantullut lenkkeilijä, joka kertoi että edellä oli kaksi juoksijaa vain parin minuutin päässä

Huttulomassa join ja täytin pullot. Henkilökohtainen huolto tarjosi valittavaksi suklaata tai geeliä. Ei tarvinnut miettiä! Otin mukaan pari suklaapatukkaa ja jatkoin matkaa. Mikko tuli huoltoon hieman jälkeeni mutta tankkasi vain nopeasti nestettä ja lähti ennen minua. Pitkä nousu kohti Laakakeroa alkoi ja kävelin koska juokseminen ei houkutellut. Pian naisääni takaani sanoi:"Hei, juostaan yhdessä. Olen taivaltanut koko matkan yksin ja on kivempi juosta kimpassa jonkun kanssa kuin yksin." Vastasin että joo, yritän. Naisten sarjan voittaja Jaana Leivo ohitti minut kepeästi ja vaikka parikymmentä metriä juostuani sanoin että juostaksesi minun kanssani, sinun täytyy odottaa, Jaana jatkoi hyvällä vauhdilla ja meni menojaan.

Laakakeron nousun loputtua reitti kääntyi laskuksi kohti Annikinlammen überkivisiä polkuja. Puolimaratonin juoksijoita alkoi tulla selkä edellä vastaan ja vaihdoin muutaman sanan jokaisen kanssa. Erityisen hyvällä meiningillä matkassa olivat Ahon Ville siskot, Mia Porkkala ja Anna-Kaija Lappalainen. Naisten nauru ja höpötys kuului jo ennen kuin ladyt tulivat puiden takaa näkyviin. Hieman ennen Annikinlammen kivikkoja sain Mikon taas kiikariini. Olin selvästi nopeampi laskuissa ja kivikoissa kuin hän, joten tiesin että laskussa Karhunjuomalammelle minun on jätettävä Mikko lopullisesti jos meinaan saapua maaliin ennen häntä. Näin myös toimin. Odotin lyhyen nousun Annikinlammen jälkeen ja Mikko saikin tässä hieman eroa mutta polun käännyttyä laskuksi sain hänet nopeasti kiinni ja kiristin hieman vauhtia.

Otin Karhunjuomalammelta vielä puoli litraa vettä ja lähdin kohti kotia. Sorastettu ja leveä ulkoilureitti kohti kansallispuiston rajaa noudattelevaa nousua Kultakeron huipulle oli taas vähän pakkopullaa mutta toisin kuin vuosi sitten, kramppiongelmia ei onneksi tässä vaiheessa ollut. Meno oli muuten vain vähän nihkeää. Viimein reitti kääntyi jyrkästi oikealle ja viimeiseen nousuun. Molempien jalkojen lähentäjät kramppasivat heti kun pudotin kävelyksi ja nousukulma muuttui jyrkemmäksi. Olin jo syönyt kaikki mukanani olleet suolatabletit, joten huolestuin että tähänkö tämä nyt tyssää. Samalla Jyväskylä Trail Runnersin Tomi Mikkola tuli ohitseni ja juoksi lähes koko nousun, tai sen minkä pystyin näkemään. Krampin helpottivat nousun aikana ja kävelin koko mäen vaikka välissä tuntui että tasapainokin alkaa jo heittää. Katsoin olkani yli nopeasti juuri kun polku yhdistyy huoltotiehen radiomastoalueen aidan kulmalla ja näin että Mikko on takani ehkä noin sadan metrin päässä. Tämä antoi minulle lisävoimia nostaa taas juoksuun ja juoksinkin tuolihissiltä alkavan lyhyen laskun ja sitä seuraavan nousun Pyhä Expressin yläasemalle aivan viimeistä jyrkkää, parin-kolmenkymmenen metrin pätkää lukuunottamatta.

Loppulasku Sinistä rinnettä alas sujui taas erittäin hyvin. Vaikka koko päivänä ei ollut ylämäkijalkoja, alamäkijuoksu sujui. Vielä viimeinen vilkaisu olan yli reitin kääntyessä laskettelurinteestä huoltotielle ja kohti maalia. Uhkaajia ei takana näkynyt, joten turvallisin mielin viimeiset sadat metrit maaliin. Sijoitus parani viime vuoden 13:sta seitsemänneksi ja aika noin viisi ja puoli minuuttia loppuaikaan 4:21:52.

Vapaalla

Hae tästä blogista

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Tunturimaraton

tiistai 18. elokuuta 2015

Elokuu