Kävimme H:n kanssa vielä helatorstaiviikolla pikareissun Pohjois-Norjan puuteriparatiisissa ,joka jossain vanhassa Skimbaajassa nasevasti nimettiin Jäämeren jatkopaikaksi. Sitähän se on. Tänäkin vuonna kausi jatkuu vuonomaassa vielä pitkälle kesä-heinäkuuhun. Lunta on siksi hyvin edelleen. Tietysti se sulaa sitä nopempaa, mitä pidemmälle kesä menee ja jossakin on aina laskettavaa mutta nyt lumitilanne näyttää erityisen hyvältä.
Lähdimme ajamaan Pyhältä maanantaina 14.5. Kävin vielä päivän töissä ja se oli ehkä virhe. Tosin pakko oli käydä mutta jos sen olisi voinut hoitaa esim. perjantaina, myös viikonlopun laatukelit olisivat olleet hyödynnettävissä. Pyhällä satoi lähtiessämme vettä ja sadetta jatkui aina Muonioon saakka. Kuten joskus aiemminkin, pilvet kaikkosivat Kilpisjärveltä alas lähdettäessä ja vuonon rannassa, yöpaikalla oli pilvetön sää ja nukkumaan käydessä n. klo 1 lokaalia aikaa pikku pakkanen.
Nukuimme yön autossa ja tiistaiaamu meni tavaroita autosta ulos ja takaisin autoon välpätessä. Siksi lähtökin hieman viivästyi mutta jossain vaiheessa aamua, loksua ehkä 9:30 lähdimme ajelemaan kohti Nordkjosbotnia ja siinä hiljalleen kehittyi ajatus kokeilla nousua Tamokdalenin risteyksessä olevanne Sorfjelltindenille (1468 mpy). Nousua autolta toppiin tulee n.1390 metriä. Koska sääennusteet lupasivat kovin lämmintä säätä koko viikolle, olin hieman hermostunut mihin sitä uskaltaa edes lähteä ja siksi valitsimme Sorfjelltindenin. Reitti toppiin on ehkä hieman turvallinen, länsi-luoteinen ”harjanne”. Lumi puurajassa oli aivan mätää ja stressini kasvoi, semminkin kun skinikään ei tuntunut kulkevan lain. Ylös mennessä lumi luonnollisesti parani eikä lopulta vaikuttanut vaaralliselta. Sorfjelltindenin toppi on kuolettavan pitkä. Flätillä skinnausta on tarjolla monta kilometriä, tai ainakin muutama sata metriä ja tuntui ettei se koskaan lopu. H jäi toppiplateaun alkuun ja on tunnustettava että en minäkään aivan siellä äärimmäisessä topissa käynyt vaan palasin takaisin ehkä sata metriä (matkaa, ei korkeutta) ennen.
Lasku alas oli erittäin surkea! Olimme liian myöhään liikkeellä. Lumi mäessä oli aivan toivotonta liisteriä. Eikä siinä vielä kaikki. Kun se olisikin ollut sitä tasaisesti mutta se vaihteli semi-liisteristä täydelliseen liisteriin noin kolmen metrin välein. Laskusta ei oikeasti tullut mitään. Onpa sekin nyt kokeiltu.
Rauhallisen ruokailun ja kamojen kuivattelun jälkeen kävimme Tamokissa katsomassa näkyykö siellä tuttuja. Ei näkynyt, joten jatkoimme matkaa. Päätimme ajaa Kåfjordeniin, tarkemmin sanoen Olderdaleniin ja laskea Giilavarrin (1163 mpy). Ystävän ohje: Jos sinulla ei ole karttaa, tai muuta tietoa ajomatkan pituudesta, älä kokeile! Sitä nimittäin piisaa. Rapiat sata. Hyvä että emme tienneet, olisi saattanut jäädä hyvä reissu käymättä.
Ajelimme Olderdaleniin yöksi ja lähdimme aamulla, noin klo 8:20 loksua dallaamaan koulun parkkipaikalta ylös mäelle. Lumiraja oli jossain noin 300 metrissä. Siitä eteenpäin mäki oli hyvä skinnata. Mukavan napakka. Kova tuuli häiritsi hieman nautiskelua. Jopa niin että reissusuklaat syötiin vasta laskettuamme takaisin lumirajalle.
Kun olimme skinnanneet lumirajasta jonkin matkaa ylös, taaksemme ilmaantui nainen, joka oli hilpaissut vaelluskengät jalassa lumettoman pätkän kyliltä ja alkoi vaihtaa laskureleitä ylleen. Rouva tuli niin kovaa kyytiä että huolestuin kovasti, mitä sieltä oikein tulee. Jatkoimme matkaa kunnes nainen hiihti meidät kiinni. Vaihdoimme nopeasti muutaman sanan ja lähdin hiihtelemään ylöspäin omaan tahtiini H:n jäädessä hiihtämään tämän Anneksi osoittautuneen naisen kanssa. Anne kertoi spotanneensa meidät koulun pihassa ja päättäneensä lähteä meidän perään, koska ei uskaltanut yksin lähteä käymään topissa. Hän meni kotiin, keräsi kamat ja starttasi jälkeemme. Anne skinnasi perinorjalaiseen tyyliin suoraan ylös tekemättä lainkaan poikkareita. Syyksi tähän kysyttäessä paljastui etteivät hänen Dynafitinsä pysyneet kiinni kun skinnasi poikkaria. Joo, on minullakin joskus jäänyt napsauttamatta etusiteen vipu skinnausmoodiin ja suksi on lähtenyt irti!
Lasku Giilavarrilta oli aika jees, itse asiassa erittäinkin jees. Aavistuksen liian aikaisin että lumi olisi ollut täydellistä firniä mutta oli se ainakin 85 %:sta.
Seuraavaksi päätimme ottaa lautan yli Lyngseidetiin ja miettiä sitten mitä teemme ja missä. Pyydyimme lopulta niemimaan pohjoiskärkeen Lyngstuvaan. Torstaiksi oli luvattu jo heikkenevää säätä mutta onneksi etelästä alkaen, joten pohjoiskärki vaikutti oikein sopivalta valinnalta. Skinnasimme ja laskimme Storgaltenin (1219 mpy.) perusreitin. Topissa oli aika eeppinen keli, täysin tyyntä ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Mietin että tähän reissuun on hyvä päättää tämä hiihtokausi. Oletuksella että lasku sujuu kommelluksitta. Ja sujuihan se.
Vieläkään lumi ei ollut täydellistä kevätlunta. Selvästikin ajankohta 17.5.(!) oli vielä liian aikainen firnilaskulle, Kyllä, lumi ei ollut vielä sulanut ja jäätynyt riittävästi, jotta siitä olisi jälleen sulaessa muodostunut firnien kuningasta. Lumen yli kerros oli edelleen kuohkeaa eikä siten sulaessan muodosta tasaista, samettista mutta selkeästi kantavaa pintaa vaan lumi upotti sulaneen osan alla olevaan kuivempaan lumeen asti. Hyvää sekin oli laskea mutta…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti