Hae tästä blogista

tiistai 22. toukokuuta 2012

Balsfjord - Kåfjordalpene - Lyngsalpene


Kävimme H:n kanssa vielä helatorstaiviikolla pikareissun Pohjois-Norjan puuteriparatiisissa ,joka jossain vanhassa Skimbaajassa nasevasti nimettiin Jäämeren jatkopaikaksi. Sitähän se on. Tänäkin vuonna kausi jatkuu vuonomaassa vielä pitkälle kesä-heinäkuuhun. Lunta on siksi hyvin edelleen. Tietysti se sulaa sitä nopempaa, mitä pidemmälle kesä menee ja jossakin on aina laskettavaa mutta nyt lumitilanne näyttää erityisen hyvältä.

Lähdimme ajamaan Pyhältä maanantaina 14.5. Kävin vielä päivän töissä ja se oli ehkä virhe. Tosin pakko oli käydä mutta jos sen olisi voinut hoitaa esim. perjantaina, myös viikonlopun laatukelit olisivat olleet hyödynnettävissä. Pyhällä satoi lähtiessämme vettä ja sadetta jatkui aina Muonioon saakka. Kuten joskus aiemminkin, pilvet kaikkosivat Kilpisjärveltä alas lähdettäessä ja vuonon rannassa, yöpaikalla oli pilvetön sää ja nukkumaan käydessä n. klo 1 lokaalia aikaa pikku pakkanen.

Nukuimme yön autossa ja tiistaiaamu meni tavaroita autosta ulos ja takaisin autoon välpätessä. Siksi lähtökin hieman viivästyi mutta jossain vaiheessa aamua, loksua ehkä 9:30 lähdimme ajelemaan kohti Nordkjosbotnia ja siinä hiljalleen kehittyi ajatus kokeilla nousua Tamokdalenin risteyksessä olevanne Sorfjelltindenille (1468 mpy). Nousua autolta toppiin tulee n.1390 metriä. Koska sääennusteet lupasivat kovin lämmintä säätä koko viikolle, olin hieman hermostunut mihin sitä uskaltaa edes lähteä ja siksi valitsimme Sorfjelltindenin. Reitti toppiin on ehkä hieman turvallinen, länsi-luoteinen ”harjanne”. Lumi puurajassa oli aivan mätää ja stressini kasvoi, semminkin kun skinikään ei tuntunut kulkevan lain. Ylös mennessä lumi luonnollisesti parani eikä lopulta vaikuttanut vaaralliselta. Sorfjelltindenin toppi on kuolettavan pitkä. Flätillä skinnausta on tarjolla monta kilometriä, tai ainakin muutama sata metriä ja tuntui ettei se koskaan lopu. H jäi toppiplateaun alkuun ja on tunnustettava että en minäkään aivan siellä äärimmäisessä topissa käynyt vaan palasin takaisin ehkä sata metriä (matkaa, ei korkeutta) ennen.

Lasku alas oli erittäin surkea! Olimme liian myöhään liikkeellä. Lumi mäessä oli aivan toivotonta liisteriä. Eikä siinä vielä kaikki. Kun se olisikin ollut sitä tasaisesti mutta se vaihteli semi-liisteristä täydelliseen liisteriin noin kolmen metrin välein. Laskusta ei oikeasti tullut mitään. Onpa sekin nyt kokeiltu.

Rauhallisen ruokailun ja kamojen kuivattelun jälkeen kävimme Tamokissa katsomassa näkyykö siellä tuttuja. Ei näkynyt, joten jatkoimme matkaa. Päätimme ajaa Kåfjordeniin, tarkemmin sanoen Olderdaleniin ja laskea Giilavarrin (1163 mpy). Ystävän ohje: Jos sinulla ei ole karttaa, tai muuta tietoa ajomatkan pituudesta, älä kokeile! Sitä nimittäin piisaa. Rapiat sata. Hyvä että emme tienneet, olisi saattanut jäädä hyvä reissu käymättä.

Ajelimme Olderdaleniin yöksi ja lähdimme aamulla, noin klo 8:20 loksua dallaamaan koulun parkkipaikalta ylös mäelle. Lumiraja oli jossain noin 300 metrissä. Siitä eteenpäin mäki oli hyvä skinnata. Mukavan napakka. Kova tuuli häiritsi hieman nautiskelua. Jopa niin että reissusuklaat syötiin vasta laskettuamme takaisin lumirajalle.

Kun olimme skinnanneet lumirajasta jonkin matkaa ylös, taaksemme ilmaantui nainen, joka oli hilpaissut vaelluskengät jalassa lumettoman pätkän kyliltä ja alkoi vaihtaa laskureleitä ylleen. Rouva tuli niin kovaa kyytiä että huolestuin kovasti, mitä sieltä oikein tulee. Jatkoimme matkaa kunnes nainen hiihti meidät kiinni. Vaihdoimme nopeasti muutaman sanan ja lähdin hiihtelemään ylöspäin omaan tahtiini H:n jäädessä hiihtämään tämän Anneksi osoittautuneen naisen kanssa. Anne kertoi spotanneensa meidät koulun pihassa ja päättäneensä lähteä meidän perään, koska ei uskaltanut yksin lähteä käymään topissa. Hän meni kotiin, keräsi kamat ja starttasi jälkeemme. Anne skinnasi perinorjalaiseen tyyliin suoraan ylös tekemättä lainkaan poikkareita. Syyksi tähän kysyttäessä paljastui etteivät hänen Dynafitinsä pysyneet kiinni kun skinnasi poikkaria. Joo, on minullakin joskus jäänyt napsauttamatta etusiteen vipu skinnausmoodiin ja suksi on lähtenyt irti! 

Lasku Giilavarrilta oli aika jees, itse asiassa erittäinkin jees. Aavistuksen liian aikaisin että lumi olisi ollut täydellistä firniä mutta oli se ainakin 85 %:sta.

Seuraavaksi päätimme ottaa lautan yli Lyngseidetiin ja miettiä sitten mitä teemme ja missä. Pyydyimme lopulta niemimaan pohjoiskärkeen Lyngstuvaan. Torstaiksi oli luvattu jo heikkenevää säätä mutta onneksi etelästä alkaen, joten pohjoiskärki vaikutti oikein sopivalta valinnalta. Skinnasimme ja laskimme Storgaltenin (1219 mpy.) perusreitin. Topissa oli aika eeppinen keli, täysin tyyntä ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Mietin että tähän reissuun on hyvä päättää tämä hiihtokausi. Oletuksella että lasku sujuu kommelluksitta. Ja sujuihan se.

Vieläkään lumi ei ollut täydellistä kevätlunta. Selvästikin ajankohta 17.5.(!) oli vielä liian aikainen firnilaskulle, Kyllä, lumi ei ollut vielä sulanut ja jäätynyt riittävästi, jotta siitä olisi jälleen sulaessa muodostunut firnien kuningasta. Lumen yli kerros oli edelleen kuohkeaa eikä siten sulaessan muodosta tasaista, samettista mutta selkeästi kantavaa pintaa vaan lumi upotti sulaneen osan alla olevaan kuivempaan lumeen asti. Hyvää sekin oli laskea mutta…  

maanantai 21. toukokuuta 2012

TEASER

Pikku rapsa viime viikon Lyngen/Tamok/Kåfjorden - reissusta sekä yhteenveto koko kaudesta luettavissa näillä sivuille myöhemmin tällä viikolla.

Pysy mukana tai ole kartio!?!

torstai 10. toukokuuta 2012

Vappu vuonon rannassa vol. II


Keskiviikko pidettiin taas keliä. Forramohon saapuneen toisen suomalaisporukan kanssa päätimme lähteä torstaina käymään Andersdaltindillä. Olen pakittanut mäeltä aiemmin kaksi kertaa, joten nyt oli ryyky päällä mennä ylös asti. Tälläkin kertaa mäen huiputus jäi tekemättä. Norjan puolipilvinen sää tarkoitti Andesdaltindillä 7/8 pilveä, joka aika ajoin muuttui 8/8 pilveksi. Ensimmäisen kerran totaalisinkki pysäytti etenemisen n. 800 mpy. Odottelimme sään selkenemistä ehkä puolisen tuntia, kunnes pääsimme taas jatkamaan. Noin tuhanteen metriin ehdittyämme keli meni uudelleen kiinni ja nyt odotusaika venyi niin pitkäksi että valmistauduimme laskemaan alas heti, kun keli sen verran aukeaa että näkee mihin on menossa. Lopulta ikkuna tuli ja pääsimme kaikki, kolme eri korkeudella ollutta porukkaa, yhteensä seitsemän laskijaa, turvallisesti alas. Lumi Andersdaltindin pohjois-bowlissa oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Ei mitään höyhenen kevyttä vaan sopivasti tiivistynyttä että sitä olisi voinut laskea lähes miljoonaa.

Kävin kerran keväällä, tarkalleen 19.5.1999 kiipeämässä Arton ja Antin kanssa Stora Russetind-vuoren pohjoisseinää eli ’Shellin mäkeä’. Pahaa huolimattomuuttani unohdin jääraudat rolloon, joten tasapainoilu jäisessä mäessä ei ollut herkkua ja kiivettyäni noin kolmasosa seinästä, hermoni loppuivat ja käännyin takaisin alas. Pojat kiipesivät facen ylös ja laskivat sen, alakurulle asti, hyvässä ja pehmeässä lumessa. Perjantaina vaihtoehtoina olivat joko Ellendaltinden tai Russetinden ja Shellin mäki. Pari kaveria Forramosta lähtivät jo kohti Russetindiä joten sinne suuntasimme mekin. Saavutimme heidät noin 500 metrissä ja jatkoimme siitä eteenpäin yhtenä ryhmänä. Arvoimme Russetindin topissa lähteäkö Shellin mäelle vai laskea länsiseinän kautta alas. Stora Russetindin länsiseinä on noin kilometrin korkea ja tasaisen jyrkkä mäki vailla isojan kiviä ja kallioita. Erinomaista kaahailumaastoa siis. Shellin mäki vaikutti lumien puolesta huonommalta kuin länsiseinä, joten päätimme jakautua kahteen ryhmään, joista toinen lähti Shellin mäkeen ja me loput laskimme pirun hyvää lunta takakautta alas vuonon rantaan. Lumi oli jälleen todella herkkua aina puurajaan saakka, ehkä noin 300 mpy.


Nordkjosbotn vuonon pohjukassa


Mestari ;)





Pelottaako suntiota?


Kolmetoista vuotta olen harmitellut kun en aikoinaan Shellin mäkeä laskenut. Nyt olen käynyt vuoren topissa ja katsonut Shellin mäkeä silmiin. Olen sinut mäen kanssa. Alhaalta Nordkjosbotnista mäki näyttää valtavalta, pystysuoralta seinältä mutta ylhäältä päin katsottaessa se loivenee huomattavasti. Ylhäältä päin sen yläkenttä on erikoisine muotoineen jopa houkuttelevan näköinen eikä lainkaan niin pelottava kuin miltä se toisesta suunnasta näyttää. Ehkä käyn sen joskus laskemassa. Se ei kuitenkaan vaivaa minua enää.

Lauantai oli lähtöpäivä. Yleensä lähtöpäivänä ei enää käydä mäessä vaan siivotaan kämppä ja ajetaan kotiin. Näillä lumilla emme kuitenkaan malttaneet lähteä ajamaan vaan päätimme käydä laskemassa vielä yhden mäen ennen kotimatkaa. Lähdimme jälleen kotimäelle. Tällä kertaa Lakselvtindane-massiivin eteläpäässä sijaitsevaan lyhyeen kuruun.



Kurun huippu on Rödaksla – nimisellä harjanteella noin 1100 mpy. Rödaksla, punainen olkapää on saanut nimensä siitä, että se sopivassa auringonpaisteessa näyttää värjäytyvän punaiseksi. Punaisen värin aiheuttaa kivessä oleva rautamalmi tai ruoste, josta auringon valo taittuu.

H ja suntio harjanteella.



Lumi ei ollut enää niin hyvää kuin aiemmin Tomasrennassa. Kuru on hieman alttiimpi pohjois- ja länsituulille ja siksi lumi oli paikoin hieman pakkaantunutta. Samoin aurinko pääsee vaikuttamaan kurun lumeen enemmän kuin Tomasrennassa. Skinnasin taas lähes toppiin asti. Ennen kurun viimeistä, kapeampaa osaa, otin sukset reppuun koska mäki jyrkkeni ja lumi muuttui kovemmaksi. Niissä olosuhteissa kiipeäminen on huomattavasti helpompaa kuin skinnaaminen. Keli heikkeni hiljalleen päivän aikana ja kun lähdimme laskemaan alas, yläosassa satoi rauhallisesti lunta ja tuuleskeli jonkin verran.



Lasku oli jälleen hyvä. Lumi tosin vaihteli kurun eri osissa joten se piti hereillä eikä sallinut vallatonta luukuttelua.

Lyngen tarjosi tällä kertaa, odotusten vastaisesti erinomaista pyydalaskua. Olimme varautuneet laskemaan korppua ja firniä. Yllätys oli siis positiivinen. Voisi jopa sanoa että laskullisesti reissu oli paras Lyngeniin koskaan tekemäni. Tietysti aiemminkin on laskettu hyviä mäkiä hyvällä lumella. Tällä kertaa lumiolosuhteet vain olivat koko reissun, ehkä ensimmäistä mäkeä lukuun ottamatta erittäin hyvät.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Vappu vuonon rannassa vol I


Vapun hiihtoreissu suuntautui perinteiseen tapaan Lakselvbuktin mainioon pikkykylään Lyngenin niemimaan eteläpäässä. Ajelimme mestoille vappua edeltävänä lauantaina vietettyämme edellisen yön Kilpisjärven biologisella asemalla. Sääennusteet eivät luvanneet kaksisia lomasäitä eikä tilanne valoisalta näyttänytkään saapuessamme kämpille Tomasnesiin. Vettä vihmoi ja kävi kova tuuli. Sen verran kuitenkin virkistyimme että kävimme illalla reilun parin tunnin reissun Ellendalenissa. Nousimme Langdalstindanen, Eli Guhkesgaisan länsiharjanteella noin 400 mpy ja laskimme sohjossa alas.

Antti Lumikuopassa


Illalla kämpillä istuskellessamme kehittyi ajatus lähteä sunnuntaina käymään Daltindillä Lyngseidetissä. Oikeastaan Daltind sijaitsee Furuflatenissa, hieman Lyngseidetistä etelään. Perusnousureitti Daltindille kiertää laaksoa vuoren pohjoispuolelle ja nousee edelleen pohjoispuolelta loivasti huipulle 1533 mpy. Nousureitille tulee mittaa reilu viisi kilometriä. Vaikka suosittu hiihtovaelluskohde onkin, Daltind on merkitty esim. alueen kartoissa kovin vaatimattomasti. Daltind on kuitenkin hieno mäki ja hyvän hiihdon lisäksi välittömästi sen länsipuolella sijaitseva Jiehkkevarrin massiivin itäseinä tarjoaa erinomaiset näkymät, niin kuin toisella puolella sijaitsevan Lyngen-vuono ei riittäisi. Keli ei tosin tällä kertaa suosinut emmekä päässeet juuri maisemia ihailemaan. Onnistunut reissu kuitenkin, olihan lähes koko lasku varsin hyvällä lumella. Ainoastaan aivan yläosa oli kovalla kannella ja alhaalla lumi muuttui kostean kautta läpimädäksi sohjoksi.

Maanantai meni sadetta pidellessä mutta tiistaina päätimme lähteä katsastamaan, olisiko kotimäelle meneminen. Tarkemmin sanottuna kiikarissa oli Tomasrenna aka. oikea nivunen Stora Lakselvtindin ja Tomastindin välissä. Olen laskenut Tomasrennan useita kertoja ja nykyään on ehkä jo vähän sellainen tunne että jos sen kiipeää ylös, ei kannata jättää reissua puolitiehen vaan jatkaa aina Stora Lakselvtindin huipulle 1616 metriin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut optio. Kuru oli varsin lumisessa kunnossa. Itse asiassa lumisimmassa mitä minä olen sen koskaan noussut ja laskenut. Skinnasimme leveää kurua n. 1250 metrin korkeuteen saakka. Tiesin ettei siinä vaiheessa voi enää olla kovin paljon matkaa jäljellä mutta kun menin ensimmäisenä eikä ollut valmista jälkeä jota seurata ja skinit alkoivat olla enää pelkkien kärki- ja kantakoukkujen varassa kiinni, päätin ottaa sukset reppuun ja kiivetä loppumatkan.

Ylhäällä solassa kävi kova puuskittainen tuuli ja pölinä, joten nytkään ei maisemia oikein voinut ihailla. Odottelimme kuitenkin koko porukan ylös solaan ennen kuin lähdimme yksitellen laskemaan alas. Lasku oli paras, jonka olen Tomasrennassa laskenut. Kurussa oli lunta ehkä 30 senttiä pehmyttä. Vaikka rynnin ensimmäisenä ylös, annoin parin kaverin laskea ennen minua alas. Vaikka ehkä menetin hieman lumessa, sain vastaavasti hieman kontrastia laskuun edellä laskeneiden jäljistä. Hyvää lunta riitti vielä kurun jälkeenkin ehkä johonkin 600 metriin saakka, siis noin 750 metriä verttiä huippuhyvää laskua. Kannatti lähteä katsastamaan keliä. Totesimme kiivetessämme että lumi vaikutti varsin tukevalta. Se ei liikkunut, ei halkeillut, ei humahdellut eikä slaffannut laskiessa. Tämä lupasi hyvää tuleville päiville.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Eteenpäin!

Lyngen rapsaa myöhemmin tällä viikolla. Sen voin sanoa että olimme kotona sunnuntaiaamuna noin klo 3. Minusta tuntui koko sunnuntaipäivän samalta kuin Jutista, olin menossa eteepäin.