Ensimmäiset päivät telemarkki-offia

Jotku kokemattomat sanoo että offin laskeminen telluilla on vaikeaa. Kokeilin sitä viime talvena ja totesin väitteen todeksi. Hankalaa oli. Viime viikonloppuna treenasin parina päivänä vähän lisää ja huomasin että tekemällä saattaa oppia.

Torstaina ja perjantaina satoi ehkä parikymmentä senttiä lunta poikkeuksellisen tyyneen keliin joten lumi oli Suomi-oossomia. Ehdin perjantaina pariksi tunniksi rinteiden reunoja laskemaan. Jos lasken telemarkkia rinteessä kovin etupainotteisesti, offilla se ei oikein niin toimi. Painoa joutuu siirtämään reilusti taakse, takasukselle, ja niin että etusuksi nousee ’plaaniin’ lumen pinnalle. Pääsin jyvälle. Kuten sanoin, lumi oli hyvää. Uuden lumen alta tuntuva kova pinta vielä helpotti tekemistä.

Koska lauantaina laskin puikkaa, sunnunta oli taas telemarkkauspäivä. Se palautti takaisin maan pinnalle. Laskimme H:n kanssa ensin yhden laskun Aittokuruun normireittiä. Koska pohja oli edellisestä päivästä kovettunut, lasku oli periaatteessa ihan ok. Sen jälkeen laskimme muutaman kierroksen kuruteatterille ja siinä olikin haastetta.

Kun mäki jyrkkenee ja tila vähenee, kokemattomalla menee sormi suuhun. Laskusta katosi dynaamisuus ihan saman tien, vauhti pois ja yksi käännös kerrallaan. Siinä rimpuillessa melkein jo päätin, ettei tekemällä opikaan. Tiedän kuitenkin nyt, miltä tuntuu kun yrittää opetella offarilaskua vaikkapa puolisoa miellyttääkseen. Ei ollut hauskaa väkisin vääntää kun laskusta ei tullut mitään. Motivaatiohan sillä hommalla loppuu.

Väänsin kuitenkin ja huomasin että telemarkoffilla saa kerta kaikkiaan mahtavia kokemuksia, joita ei alppia laskiessa samalla tavalla saa.

Siitä kerron ensi kerralla.

Ensitesti NTN:llä

Laskin viikko sitten sunnuntaina ensimmäiset mäet NTN – telemarksiteellä. Hain vuokraamosta Atomicin jonku 95 mm keskeltä olevan NTN – siteisen suksen ja puoli numeroa liian isot Scarpan kengät. Set up ei ollut optimaalinen vallinneisiin olosuhteisiin; kovahko mäki, kova pohjoistuuli joka paikoin puhalsi rinteestä irtolumen pois ja aika paljon porukkaa.

Sain kuitenkin jonkinlaisen tuntuman NTN – siteeseen. Kengän kiinnitys siteeseen tulee eri tavalla kuin perinteisessä vaijerisiteessä. Systeemi tekee NTN:stä huomattavasti tukevamman laskea kuin vaijerisiteestä. Tukevuus vaikuttaa erityisesti takasuksen/sisäsuksen käyttöön. Takasuksi on huomattavasti vakaampi ja oikeastaan houkuttelee laskemaan enemmän takaa. Telemarkia laskiessahan takasuksi jää helposti vähän paineettomaksi. NTN tuntui olevan lääke siihen. Samalla minua aiemmin vaivanneet ongelmat luisukäännöksen laskussa vähenivät merkittävästi.

Nyt testaamallani paketilla, takasuksen lisääntyneen vakauden myötä, siirsin painoa enemmän takasukselle ja kas, se auttoi merkittävästi luisukäännökseen. Leikkaavana laskeminen lähestynee teknisesti alppikäännöstä ja se on varmaankin syynä, miksi lasken niin voimakkaasti edestä.

Muuta en tuon lyhyen testin perusteella osaa NTN:stä sanoa. paremmissa olosuhteissa olisin jaksanut laskea niillä vielä lisää ja sen myötä tuntemuksia siteestäkin olisi tullut enemmän.

Self-arrest

Testailin sunnuntai-iltana Huttu-ukossa näitä ylävuoristomiesten hommia. Skinnasin kämpiltä Hutun alle, otin sukset reppuun ja laitoin jääraudat eli kramponit kenkiin ja kiikuin Hutun jyrkän osan ylös. Sit reppu pois ja kramponit irti kengistä. Hakku käteen ja selälleen, pää edellä liukumaan jäistä mäkeä alas.

Tein kolme tahallista liukua ja kerran takaisin ylös kiivetessäni jalat lähtivät yllättäen alta ja jouduin pysäyttämään ”oikean” liu’un. Jokaisella liu’ulla valuin 10 – 15 metriä ennen kuin sain sen pysäytettyä. Huttu oli oikeasti kova ja jäässä. Pelkällä hakulla ja randokengillä oli täysi työ päästä takaisin ylös, josta olin lähtenyt valumaan.

Onneksi jätin kramponit pois, sillä niiden kanssa tuossa hommassa todennäköisesti loukkaa jalkansa. Kuka malttaa pitää jalat ilmassa jos on kova hätä pysäyttää mahdollisesti fataali liuku. Kun painat jalan, jossa on jäärauta, rinteeseen, se kyllä varmasti pysäyttää. Sen jalan. Luultavasti keho kuitenkin jatkaa vielä matkaa, jolloin seurauksena on jonkinlainen jalkavamma, muljahtanut nilkka tai vääntynyt polvi.

Blagaad

Niin, sain minä tällaisen plakaattinkin viikonloppuna.

Ja hyvän illallisen vielä siihen päälle. Viinit ja kuoharit.

Josta tulikin mieleen tällainen sattumus tuolta historiasta, ajalta jolloin kauppaopiston naiset vielä käänsivät mun pään. Siis Kemijärvellä koulussa ollessamme piti tehdä jotain älytöntä messuesitystä jostain potentiaalisesta matkakohteesta, leikkaa-liimaa-väritä-vihreälle kartongille. Mulla oli, harvinaista kyllä melkoinen krapula. Siitäkö lie johtui vai mistä mutta minun esittelemäni matkakohde oli Itävallan pääkaupunki Viini..

Freek End

Viikonloppuna tunturissa suoritettiin K2 – Freekend. Vapaalaskettelumoniottelu oli kyseessä. Ensin krossia, sitten randoa korttipakka taskussa ja lopuksi larstaina vapaalaskua Aittokurun jylhissä maisemissa.

Krossi laskettiin jossain sinisen rinteen ja streetin maisemissa – en ollut paikalla seuraamassa. 

Poker randonnee’en sen sijaan osallistuin itsekin. Homman ideana oli kerätä reittipisteiltä pokerikäsi, joka lopulta ratkaisisi randon voittajan. Startti tapahtui Tajukankaalta, josta saatiin ensimmäinen kortti. Seuraavan sai vetää Tsokassa, kolmannen Isokurun kodalla ja neljännen tuolihissin yläasemalla. Viimeinen kortti lyötiin kouraan Kallen terassilla. Kolme reitin nopeimmin suorittanutta saivat halutessaan vaihtaa kädestään kortteja, voittaja kolme, kakkonen kaksi ja kolmonen yhden. 

Päädyin vaihtamaan kädestäni vain yhden kortin. Veto oli väriin tai suoraan. Hankala käsi. Ainoa kortti, jolla olisi sellaisenaan ollut jotain käyttöä, oli hertta-ässä. Muut olivat ruutua. Upporikasta tai rutiköyhää pelasin. Ja mitään en saanut, tai sain risti kutosen ja siinä kusahti minun poker-rando. Sain kuitenkin valita runsauttaan notkuvasta palkintopöydästä randokisan nopeimpana Smithin IO gogglet. Niin synkällä peililinssillä kuin kuvitella saattaa. Ne tulivat tarpeeseen.

Lauantain vapaalaskuosiossa istuin tuomaristossa yhdessä kovien suomalaisten vapaahiihtäjien, Kimmo Oivon ja Antti Leukun rinnalla. Arvioimme kisaan osallistuneiden 13 kilpailijan kisasuoritukset pääosin välttäviksi. Kukkulan kuningas – kisojen tasoisia suorituksia ei nyt nähty, vaikka lumiolosuhteet kisamäessä olisivat antaneet mahdollisuudet vähintäänkin vastaaviin suorituksiin kuin vuosikymmen sitten. Jani Johansen hyödynsi ainoana kilpailijana Aittokurun pohjoispään ison kallion ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Muutoin kaikki kilpailijat laskivat kurun rauhallisemmalta osalta.

Ehkäpä se ero freek endin ja Kukkulan kunkkujen välillä oli siinä, että aikoinaan suomalaisen vapaalaskun kerma kokoontui Pyhälle kisoihin. Tänä päivänä tuo kerma, samat kaverit pitkälti edelleen, kiertävät maailmaa pitääkseen sponsorinsa tyytyväisenä. Pyhälle pro-laskijoista oli saapunut ainoastaan Johansen, tuomaristossa istuneet Oivo ja Leuku sekä lumilautasarjaan osallistunut Antti Autti. Antti totesi kisan jälkeen, etteivät polvet tahdo enää kestää rikki lasketun, jäisen mäen röykkyytystä. Antilla varsinainen leipätyö jatkuu myöhemmin keväällä vielä Tamokissa, joten itsensä lasarettiin laskeminen Pyhällä ei sekään kannustanut riskin ottoon.

Muutoin viikonloppu meni taas perinteiseen malliin eri tunturin eri puolilla, eri välineillä harrastaessa.

Treeniä

Ostin tällaisen

Treenaan sillä näin

NOT

On muuten armoton laite. Tein sillä jotain vajaa kymmenen toistoa lauantaina ja neljä sunnuntaina ja vieläkin on vatsalihakset kipeät!

Isokurussa vyöryi

Kuten olette varmasti kaikki jo mediasta havainneet, Isokurussa oli eilen sunnuntaina spontaani vyöry, joka työllisti pelastuspalvelua sen etsiessä, mutta ei onneksi löytäessä, vyörystä alle jääneitä.

HS:n uutinen aiheesta

En ollut nyte viikonloppuna tunturissa, joten en tuosta tapauksesta tiedä mitään. Sen sijaan tiedän mitä tein edellisenä viikonloppuna. Kävimme Pikkukurun kierroksella. Koska to-iltana ja perjantaina, siis 1. ja 2.3. keli kävi plussalla, hyvät Suomi-pyydat meni mönkään. Avoimilla paikoilla jotka olivat tuulelta suojassa, ja oikein harvassa metsässä lumi oli semi-ok, mutta puiden alla se oli ihan shittiä. Eipä siitä sen enempää.

Hiihtelimme Pikkukurusta pitkää poikkaria kohti Isokurua. Jossain vaiheessa, oikeastaan puolessa matkassa Ukonhatun eteläseinää vastaan tulee leveä, varmaan joku rapiat 100 metriä leveä aukko. Sen reunalla lumi alkoi humahdella epäilyttävästi. Päättelimme nopeasti että emme mene kentän poikki vaan nousemme metsän suojissa ylös flätimpään maastoon.

Kaivoimme kuopan tarkastellaksemme pakan koostumusta. Lunta kaivuupaikassa oli noin lapion verran, oisko sitä sitten joku 70-80 senttiä. Pinnassa sentin paksuinen sevä, siis kansi seurauksena edellisen päivän plussakelistä. Kannen alla noin sentin kerros kuuraa, josta kirjoittelin pari postausta sitten. Sen alla n. 30 senttiä tasalaatuista lunta, jonka jälkeen noin sentin kerros ihan sokeria. Tämä lienee se kerros, joka oli päällimmäisenä tammi-helmikuun vaihteen parin viikon pakkasjakson aikana. Sen alla taas tasalaatuista lunta maahan asti. Kaveri otti operaatiosta ja profiilista muutamia kuvia, jotka löytyvät tästä relaa.comin artikkelista.

Luultavasti se humahtelu, jonka havaitsimme, johtui päällimmäisen seväkerroksen ja sen alaisen kuurakerroksen liikkeistä. Arvioimme tulloin, että saattaisipa tässä olla aineksia jonkinlaiseen vyöryäksöniin, jos oikein huono tuuri käy. Ei oltu aivan väärässä, vaikkei tällä tarinalla ja eilisellä vyöryllä suoraa yhteyttä välttis olekaan.

Pikku stressiä kavereille

Lauantain 25.2. laskulla Isokuruun aiheutin kavereilleni vähän ylimääräistä stressiä. Lähdin laskemaan meistä ensimmäisenä. Laskin jonkin matkaa ja tein lyhyen poikkarin laskijan oikealle ennen kuin pysähdyin ja katsoin että kaverit laskivat ohitseni. Sen jälkeen lähdin laskemaan ja jatkoin vielä lisää oikealle. Tavoitteenani oli Isokurun eteläpäässä, lähellä portaita olevat kalliot.

Laskin kallioiden päällä olevalle hyllylle ja kuuntelin, kuuluuko kavereista mitään. Kuulin heidän suunnaltaan jotain ääntä ja vislasin vastaukseksi. Koska kaverit kuulivat vislaukseni, ajattelin että ok, kaikki on kunnossa ja lähdin rappeloimaan kallioiden yli alas kuruun. Laitoin skinit suksiin ja aloin odotella kavereita. Heidänhän oli määrä tulla kurun pohjaa pitkin portaille ja siten välttämättä minun kauttani. Eipä heitä kuulunutkaan. Katselin siinä aikani jotain kun kuulin taas huutoa. Vastasin siihen. Muutaman hetken päästä kaverini ilmaantuivat kurun pohjalle ja alkoivat laittaa skinejä suksiin.

Paljastui että kumpikaan heistä ei tajunnut minun tehneen ensimmäistä poikkariani oikealle eivätkä nähneet minua laskiessaan alas. Kun vihelsin heille ennen viimeistä laskupätkääni kurun pohjalle, he eivät tajunneet missä päin olin ja oliko minulla kaikki kunnossa. He olivat odotellessaan tehneet toimintasuunnitelman siltä varalta että eivät saa minuun kontaktia, jolloin on syytä epäillä että olen pulassa jossakin ylempänä. Toinen heistä alkoi valmistautua lähtemään skinnaten ylärinteeseen haravoimaan aluetta toisen odotellessa huutoetäisyyden päässä alempana mahdollisia ohjeita. Sen vuoksi kumpikaan heistä ei myöskään laskenut alas kurun pohjalle, jolloin olisin saanut häneen/heihin katsekontaktin.

Lopulta he saapuivat luokseni ja kertoivat olleensa jo hyvin huolestuneita. Mitä tästä opimme? Ehkä ainakin seuraavia asioita:

-         älä poikkea ennalta sovitulta reitiltä ilmoittamatta

-         pyri pitämään katsekontakti muihin ryhmän jäseniin

-         älä vaihda paikkaasi laskujärjestyksessä laskun aikana ilman että joku tietää siitä

-         pidä radiopuhelin aina mukana.

-         älä ole liian varma omasta kuolemattomuudestasi

Tässäkin tapauksessa etäisyys kavereihini ensimmäistä kertaa toisillemme huutaessamme ei voinut olla edes sataa metriä. Silti huutoni katosivat johonkin. Minä melkein kuulin kavereideni tavanomaisen keskustelun mutta he eivät kuulleet kun huusin pää punaisena. Radiopuhelin on pieni vempain mutta siitä saattaa olla iso ilo. Tietysti radiopuhelimen kuuluvuus saattaa loppua samoista syistä kuin pelkän huudonkin, mutta antaa se aina toisen mahdollisuuden.

Olen itse tykännyt porukassa laskettaessa seurata koko ajan missä muut menevät ja pitää lukua kavereista vähän joka välissä. Kaikki eivät välttämättä niin tee. Toimii ennalta sovittuna, silloin kun jokainen on niin varma laskija, että mitään ei voi sattua. Kyllähän minäkin tietysti pidin itseäni tuossa tilanteessa kuolemattomana, tai ainakin niin varmana laskijana, että minusta ei tarvitse kantaa huolta. Voisin sanoa että ’turhaan hätäilitte’. En kuitenkaan sano. Voin myöntää, nimenomaan minun toimintani tuossa tilanteessa aiheutti koko hässäkän.

Eipä se Isokuru iso ole, noin globaalisti. Korkeuseroa noin 180 metriä, ei hankalia kallioita tai muita maastoesteitä. Kuitenkin riittävän iso jos jotain oikeasti vakavaa sattuu.