Ei hissiavusteista vapaahiihtoa tällä viikolla

Ei ma. Pakkanen.
Ei ke. Myrsky
Ei to? Nyt just kuulostaa siltä tänäänkin tuulee mutta vielä ei varmaa tietoa.

Tiistaina pääsi mäkeen kun ei ollut kumpaakaan. Salomonin kuori ja Palaun sisäkenkä pelittää jees. Oikea vähän liian ahdas, täytyy uunittaa uudelleen mutta muuten tuntuu toimivan erittäin hyvin.

Eilen kuitenkin kolme kertaa Huttu. Siis kiiveten ja laskien. Noin seitsemänsataa metirä verttiä. Eka kierros on aina raskain kun pitää polkea portaat. Olihan siellä tosin vähän vanhoja portaita sunnuntailta ja maanantailta mutta pääosin ne olivat menneet umpeen. Valmiita portaita pitkin kiipeäminen olikin sitten helpompaa. Vaikka kaamea nälkä vaivasikin.

Henkilökohtainen nopeusrajoitus

Talvinopeusrajoitukset astuivat tuossa voimaan ja matkustaminen tässä laajassa maassa kävi hitaaksi ja vaivalloiseksi. Rajoitusten mukaan ajaminen tuntuu vähän nihkeältä kun edessä olisi tyhjää tietä kilometritolkulla ja alla hyvä auto. Pakko myöntää, joskus on vaivalla ansaitusta tilipussista joutunut tekemään pienen lahjoituksen poliisin kahvikassaan ja sekös harmittaa.

Olen miettinyt ratkaisua tähän talvikaudella vaivaavaan ongelmaan. Ratkaisu on henkilökohtainen nopeusrajoitus. Onhan yleisesti tiedossa ja lääketieteellisestikin todistettu, että reaktiokyky ja muutkin autoiluominaisuudet vaihtelevat ihmisten välillä ja ihmisen iän mukana. Siksipä pitäisikin kehittää menetelmä, jolla jokaiselle ajokortin haltijalle määrättäisiin henkilökohtainen nopeusrajoitus.

Uudessa järjestelmässä peruslähtökohdaksi tulisi 60 kilometrin perusnopeusrajoitus. Sitä alhaisemmat rajoitukset pysyisivät edelleen kiinteinä ja nykymallin mukaisina. Tiealueilla, joissa nykyisin on 80 kilometrin tai sitä korkeampi nopeusrajoitus alettaisiin käyttää henkilökohtaista nopeusrajoitusta.

Ensiksi autoilija ilmoittaisi autonsa merkin, mallin ja vuosimallin. Sen jälkeen autoilija kävisi läpi erilaisia fyysistä suorituskykyä ja henkisiä ominaisuuksia kartoittavia testejä. Jokaisesta auto/autoilija - yhdistelmästä tehtäisiin ikään kuin profilointi. Profiloinnin tarkoituksena olisi havainnoinnin, keskittymiskyvyn ja reaktiokyvyn, sekä ajettavan auton perusteella antaa nopeusrajoitus, jonka verran autoilija saisi ylittää nopeusrajoitusmerkissä osoitetun suurimman sallitun nopeuden. Tai sitten alittaa. Voisihan käydä niin, ettei autoilijan suorituskyky riittäisi edes siihen rajoitusmerkissä osoitettuun nopeuteen.

Alaspäin henkilökohtainen nopeusrajoitus voisi olla sama kuin tien perusnopeus. Sitä huonomman tuloksen saaneet autoilijat voisivat yrittää parantaa omaa tulostaa kolme kertaa, jonka jälkeen, jos kehitystä ei tapahtuisi, heidän ajo-oikeutensa evättäisiin. Ylöspäin nopeus voisi olla enimmillään 30 km/h ylempi kuin tien perusnopeus. Tällä järjestelyllä tavanomaisella kantatiellä, jonka nopeusrajoitus on 100 km/h, tulisi ohitustilanteita, joissa ohitettava ajaisi 100 km/h ja ohittaja 130 km/h. Ohitukset olisivat nopeita ja sujuvia, liikenneturvallisuus lisääntyisi ja onnettomuudet vähenisivät.

Samalla sakotuskäytäntö muuttuisi ankarammaksi. Huomattavasta alinopeudesta alettaisiin sakottaa. Samalla myös ylinopeuksien sakotus muuttuisi. Toleranssiajattelusta luovuttaisiin ja jo 1 km/h ylinopeudesta alettaisiin sakottaa.

Hihin

Just hihin. Tääl on latua kuutisen kilometriä, siis luontokeskukselta Asteliin. Pistelin sen pari kertaa, siis että tulee matkaa 24 kilometriä. Olen hihtanut jo aiemminkin. Toissa pyhänä hihin parina päivänä, oisko 16 ja 17 kilsaa. Sit sitä edeltävänä ku aloitin nämä hihtohommat niin hihin jopa kolmena päivänä, 12, 16 ja 16 kilsaa. Nuo yhtä ja samaa kahden kilometrin latua edestakaisin. Semitylsää oli se.

Jos hiihtäis tänä talvena vähän enemmän kuin parina, kolmena, neljänä, viitenä, kuutena, seitsemänä edellisenä. Aika vähän on tuota hihtoa tullut viime vuosina. Oiskohan ollut syksy 2005 ku asuin vielä Oulussa. Lumi tuli Ouluunkin niin aikaisin että lokakuussa pääsi jo hiihtämään. Nykäisin siinä sellaiset muutaman satasen muutamaan viikkoon. Sitten suli lumet, ajoin joskus marraskuun lopussa pyörällä lenkkejä samoilla latupohjilla, joita olin hiihtänyt vähän aiemmin. Sen jälkeen olenkin hiihtänyt sitten vähän vähemmän.

Mutta tosiaan. Talvi painaa päälle. Kujeet ovat samat vanhat.

Tervetuloa!

Juokse sinä humma

Eiku

Ultrajuoksu

Ultrajuoksu, juoksulenkki, jonka mitta on yli maratonjuoksun 42-ja-rapiat kilometriä. Olen juossut näitä pidempiä lenkkejä vuodesta 2009 saakka. Kerran aiemmin olen yli tuon 42 km juossut, 45 km vuonna 2010. Viime vuoden yritys on dokumentoitu tässä blogissa aiemmin.

Tämän vuoden yritys piti alun perin tapahtua Vaarojen Maratonin aikaan lokakuun ensimmäisenä lauantaina. En kuitenkaan malttanut kun olin viime pyhän seudun tunturissa. Ajattelin jo viikolla että käyn lauantaina vähän pidemmän lenkin juoksemassa. Valmistautumisena juoksin perjantai-iltana hyvin hiljaa noin 12 kilometriä. Muuten en olisi juossut hyvin hiljaa ja olisin saattanut jopa juosta pidemmästi.

Starttasin la-aamuna klo 9:15 latupohjaa kohti Kairosmajaa. Kävelin ensimmäisen 20 minuuttia kun en jaksanut sen kummemmin lämmitellä. Aloin varovasti juosta ja tunnustella miltä jalat tuntuvat. Käännyin Kairosmajan kohdalta lähtevälle polulle ja juoksin sitä pitkin Karhunjuomalammen reitille. Siitä jatkoin Annikinlammelle, Huttulomaan (yläpolkua, kuten aina) ja lopulta Porontahtoman laavulle saakka. Kääntöpaikalla matkaa oli takana 18,8 kilometriä. Tässä vaiheessa kaikki oli jees. Ei kramppeja, jotka katkaisivat viimesyksyisen yrityksen jo Huttulomaan laskeutuessa. Yöksi ja aamupäiväksi luvattu vesisade oli ihan mitätöntä tihkua, joka sekin loppui noin tunnin juoksun jälkeen.

Käännyin Porontahtomasta takaisin kotia päin ja juoksin Kapustalta alareittiä Huttujärven kautta. Se tekee 800 metrin lenkin. Huttulomassa söin vähän ja kirjoitin nimeni vieraskirjaan. Jatkoin kävellen ylös Peurakeroa ja Noitatunturia kohti. Olen jostain lukenut että nousut on viisasta kävellä, sillä se, jos oikein muistan, on taloudellisempaa suhteessa nopeuteen kuin juokseminen.

Laskin alas Annikinlammelle ja jatkoin pysähtymättä Karhunjuomalammelle ja samoja jälkiä kämpille. Kävin kotoa täyden juomapullon mukaani ja jatkoin matkaa nyt suuntana Tiaislaavu ja luontopolku. Hurjimmissa suunnitelmissani ajattelin juoksevani vielä Noitatunturin lenkin ja noin 15 kilometriä lisää jo taivalletun noin 39 km:n lisäksi. Jossain 43 km:n kohdilla tunsin epämiellyttävää puutumisen tunnetta vasemmassa kädessäni sekä ihan ujon kivun vasemmassa kyljessäni. Pelästyin hieman kun muistin sukuni miesten ongelmat verenpaineen ja kolesterolin kanssa. Pudotin kävelyksi ja päätin kävellä suoraan kämpille. Kävellessä kipu, joka varmaankin oli jotain lihasperäistä, hiipui ja uskalsin jatkaa vielä sen verran että nousin huoltotietä pohjoisrinteelle, josta laskin Aittokurun itäpuolisen harjan kautta takaisin hiihtoladulle ja siitä kotiin.

Kotona matkamittarini näytti 49.8 kilometriä. Olkoon, ehdin juosta puuttuvan 200 metriä joskus toiste. Aikaa kului 5 h 51 min. Olin hyvin tyytyväinen. Toisin kuin viime vuonna, en tällä kertaa kärsinyt oikeastaan mistään ongelmista. Ihan pienet krampit käväisivät molemmissa takareisissä noin 40 kilometrin kohdalla. Aikoinaan leikattu polvikaan ei ärtynyt lainkaan. Luulen että 10 – 15 kilometriä olisi mennyt vielä varsin kohtuullisella hommalla. Nyt en joutunut laittamaan peliin lainkaan henkisiä voimavaroja vaan tämä lenkki meni täysin fyysisin ominaisuuksin.

Nestettä kannoin repussa mukanani 3 litraa. Juomapussissa oli sekoitus, jossa oli 1 litraa appelsiinituoremehua ja 2 litraa vettä. Join lenkin aikana lähes kaiken. Söin matkan varrella puolen tunnin välein puolikkaan energia- tai suklaapatukan. Lisäksi söin yhden voileivän takareisien krampattua. Huomasin näet että en ollut nauttinut suorituksen aikana juurikaan suolaa, jos ei oteta huomioon niitä suoloja, joita syömäni patukat sisälsivät.

Kotiin tullessani join ensiksi lasillisen maitoa ja tein kevyen venyttelyn jotta palautuminen lähtisi käytiin mahdollisimman nopeasti. Olen huomannut, tai ainakin minusta siltä tuntuu, että venyttely toimii parhaiten kun teen sen heti suorituksen jälkeen. Joidenkin ohjeiden mukaan palauttava venyttely kannattaa tehdä muutama tunti suorituksen jälkeen. Toinen ohje sanoo että kylmä lihas ei veny. Lihasten saaminen venyttelylämpöön neljä tuntia suorituksen jälkeen on niin työlästä hommaa, että laiskana miehenä olen päättänyt hoitaa venyttelyt samoilla treenilämmöillä. Jos hoidan. Yleensä en hoida.

Kuka?

Kuka 1300-luvun merkittävä turkkilaismongolialainen valloittaja ja hallitsija Keski-Aasiassa oli erityisen tunnettu paitsi julmuudestaan myös siisteydestään? 

Tietenkin Imur Lenk.

Pyöräily ja kumiallergia

Olen käynyt tänä kesänä muutaman kerran melomassa. Aloitin melontaharrastuksen toukokuussa suurin toivein. Jossain vaiheessa käsiini alkoi ilmaantua kiusallista ihottumaa. Sitä on ollut ennenkin joten en ollut asiasta erityisen huolissani. Melonnan aloitus ja koivun siitepölyaika ajoittuivat samoihin aikoihin, joten ajattelin että ihottuma liittyy jotenkin johdannaisena koivuallergiaan.

Meloimme juhannuksena Syötteellä rapsakan 9 h:n jokimelontareissun. Oli sekin taas reissu. Nopean karttatarkastelun perusteella päättelimme että Naamankajoki Naamankajärvestä Iinattijärveen on korkeintaan 2/3 Pärjänjoen melontareitistä, joka on noin 30 kilometriä. Olimme kuulleet että joen laskeminen kajakeilla onnistuu paksun veden aikana. Kyllähän juhannuksena vielä joet ovat tulvassa. Ainakin vähän. Muutaman sentin kuiten. 

Ongelmat alkoivat Petäjäkosken niskassa. Kokemattomina melojina emme uskaltaneet laskea koskea, joten ajattelimme että uitamme kajakkeja rantavedessä pahimpien koskipaikkojen ohi. Ei ne oikeasti mitään kunnon koskia edes ole mutta kun ei uskaltanut niin ei uskaltanut. Meloimme, uitimme, vedimme ja kannoimme kajakkeja lopulta liki yhdeksän tuntia ja olimme Iinattijärvellä juhannuspäivän aamuyöstä klo 02.20. Sportstracker tarjosi reitin pituudeksi noin kolmekymmentä kilometriä.

Seuraavana aamuna koko keho oli täynnä ihottumaa ja kädet eritoten. Pienen pieniä vesikelloja ja inhottavaa kutinaa. Laskettuamme 1+1 päädyimme siihen että neopreenisen aukkopeitteen syytä kaikki. Yritin noin vuosikymmen sitten käyttää neopreenihanskoja ja siitä ei tullut mitn. Ajattelimme tuolloin että syynä oli koiramme ja minun lievä koira-allergia. Nyt kun koiraa ei enää ole, mietin keväällä että voisi taas kokeilla neopreenihanskoja. Eipä tarvi kokeilla. Neopreenihan on jonkinlaista kumijohdannaista ja vaikuttaa siltä että minulla on kumiallergia.

Kumiallergialla tarkoitetaan yleensä luonnonkumiallergiaa tai allergiaa kumin valmistuksessa käytettyjä kemikaaleja kohtaan. Kemikaalit parantavat tuotteen kestävyyttä ja käyttöominaisuuksia. Liitännäissairauksina kumiallergiaan voi liittyä esimerkiksi valoyliherkkyyden kehittyminen. Haastavaa kumiallergiassa on että suojakäsineiden tai sukkien käyttäminen ei useinkaan auta, vaan allergeenit pääsevät iholle niistä huolimatta. Kumiallergiasta kärsivä joutuu siis välttämään kumituotteiden käsittelyä täysin. Herkimmät allergikot saavat oireita ilmavirtojen kautta saapuvista allergeeneistä ja tällöin ihottumaa esiintyy lähinnä kasvoissa ja muilla herkillä ihoalueille.

Noin kolmannes kumi- tai kumikemikaaliallergian aiheuttamista ihottumista ei parane odotetusti asianmukaisella hoidolla ja allergeenin välttämisellä vaan ihottuma kroonistuu ja voi jatkua jopa vuosikymmeniä. (lue lisää)

Ei siis todellakaan leikin asia.

Kävin heti juhannuksen jälkeen hakemassa ihottumaan asianmukaisen lääkityksen ja ajattelin että nyt tästä pääsee eroon. Eipä kuitenkaan päässyt. Paukamia tuli kämmeniin ja sormiin edelleen lisää. Ihmettelin kovasti, mitä kumia minä käsittelen joka tämä aiheuttaa vai eikö tällä ole sittenkään mitään tekemistä kumin kanssa. 

Viikko sitten tajusin miksi ihottuma ei lähde pois. Maantiepyörää yläotteelta, siis jarrukahvoilta ajettaessa kämmenet lepäävät, niin, kumisten ulkosuojusten päällä.

Maantiepyörän ohjaamo

Tiedusteltuani asiaa fillarifoorumilla, sain vinkin että hollantilainen ammattipyöräilijä Bauke Mollema kärsii vastaavanlaisesta allergiasta ja hänen ratkaisunsa vaivaan on ollut poistaa nuo kumisuojuksen kokonaan. Siispä tuumasta toimeen. Mattoveitsi käteen ja kumit vit.. vissiin pois kokonaan.

Halkaistu kumisuojus lähtee justiinsa roskiin

Toimituksen jälkeen kahvat ovat ehkä rujon ja epämukavan näköiset mutta yhden vajaa kolmituntisen lenkin ajaneena en huomannut kahvoissa ihmeempää eroa. 

Etualalla riisuttu kahva, takana intakti

Yläruumiin paino taitaa levätä kuitenkin enemmän kämmenen ulkosyrjällä ja tankoteipin päällä, ohjaustangon mutkassa eikä niinkään jarrukahvalla. Jos oikein haluaisi hifistellä niin ehkä noita tankoteippejä voisi vielä pyöritellä pidemmälle tuohon kahvan varteen mutta katotaan sitä sitten myöhemmin.

Sunnuntain kauppareissu sai yllättävän käänteen – KATSO KUVAT

Joo, siis hiippailimme autolta kohti Oulun keskustaa Mäkelininkatua pitkin kun Asemakadun ja Mäkelininkadun kulmasta eteemme tuli hätääntyneen oloinen emolintu kolmen poikasen kanssa. Samaan aikaan viereiseltä sisäpihalta jalkakäytävälle tuli nelihenkinen perhe. Linnut jäivät meidän väliimme ja hätääntyivät entisestään. Emolintu pakeni ihmisiä kadun yli ja poikaset kuka minnekin. Naiset alkoivat tietysti huolehtia että nyt poikue hajoaa ja kaikki kuolevat. Niinpä ajauduimme liki puolitoista tuntia kestäneeseen linnunpoikien takaa-ajoon.

Emo ja yksi poikasista löytyi sisäpihalta Hallituskadulta. Kun kaksi muuta poikasta oli saatu kiinni ja niitä yritettiin tuoda emon luo, se lähti eikä enää palannut. Tai saattoi se palata joskus aikojen päästä.

Meillä oli siis nyt kolme H:n arvion mukaan Silkkiuikun poikasta, muttei tietoa mitä niille tehdä. Saimme pahvilaatikon, johon poikaset laitettiin. Lähdin katsomaan löytyisikö poikasia vielä lisää. Pari yksinäistä poikasta juoksi Mäkelininkadulla ja Hallituskadulta löytyi yhdessä kasassa neljä poikasta lisää. Keräsimme kaksi yksinäistä poikasta laatikkoon ja löysimme vielä kaksi lisää. Nyt meillä oli pahvilaatikossa seitsemän oletetun Silkkiuikun poikasta mutta ei edelleenkään tietoa, mitä niille pitäisi tehdä. Taisin ehdottaa että jätetään ne sinne sisäpihalle, kun emolintu tulee niitä kyllä hakemaan. Naiset eivät olleet täysin vakuuttuneita ratkaisusta.

Soitimme ensiksi päivystävälle eläinlääkärille. Hän ei osannut sanoa paljoakaan mutta kehotti ottamaan yhteyttä Oulun eläinkotiin. Eläinkodista löytyi lopulta oululaisten lintuharrastajien puhelinnumerolista jonka viisi ensimmäistä numeroa saimme. Kolmas lintumies vastasi. Oulun yliopiston eläinfysiologian professori Esa Hohtola kertoi aivan ensiksi että kyseessä ei ole Silkkiuikku, sillä Silkkiuikku munii vain kaksi munaa. Kyllä minä sen tiesin, ettei se mikn Silkkiuikku ole, mutten kuitenkaan osannut nimetä sitä muuksikaan.

Tuntomerkkien perusteella lintumies päätteli kyseessä olevan Isokoskelopoikueen. Hänen tietojensa mukaan Oulun keskustassa pesii muutamia Isokoskeloja. Isokoskelon poikaset kuoriutuvat tyypillisesti lähes yhtä aikaa. Heti kuoriutumisen jälkeen emolintu lähtee johdattamaan poikuettaan veteen, yleensä yöaikaan. Tämä yksilö oli vissiin seonnut kellosta koska oli liikkeellä sunnuntaina klo 15 aikaan.

Hohtola kehotti viemään poikaset johonkin rauhalliseen vesistöön, sillä ne osaavat etsiä itse ruokansa heti synnyttyään ja luultavasti pärjäävät vaikka eivät emoaan enää kohtaisikaan. Lähdimme kuljettamaan lintuja Pohjois-Pohjanmaan museon taakse Oulujoen suistoon. Tarkistin mennessämme, ovatko neljä jäljelle jäänyttä poikasta vielä samassa paikassa, jossa olin ne edellisen kerran nähnyt. Ne eivät olleet enää siinä mutta touhu pihalla kadun toisella puolella näytti siltä, että siellä saattaisi olla meneillään linnunpoikajahti. Lähdimme auttamaan ja saimme loputkin poikasista mukaan.

Vapautimme linnut veteen ja ne lähtivätkin reippaina ja elämän janoisina uimaan kohti tulevia seikkailuja.

Iso maa - isot toleranssit

Vai mitä sanotte tästä hotellin respasta?

Kuva Regis Rouge-Oikarinen

Kyllä me tuossa hotellissa silti yksi yö asuttiin. Remontti oli kesken ja osa huoneista on jo rempattu, osassa se on vielä edessä päin. Matkanjohtajalla on oma vakkarihuone sillä rempatulla puolella käytävää. Minun tuuri ei ollut yhtä hyvä ja jouduin toiselle puolelle käytävää.

Onhan se toisaalta niinkin että mitäpä sitä koko hotellia sulkemaan kun se tuollakin tavalla toimii. Suomalaisena kun kauhistelee näitä olosuhteita eri maissa, ois aina hyvä muistaa että erittäin lähelle kaikki maailman ihmiset asuvat kurjemmissa olosuhteissa kuin me, joten joskus voi itsekin vähän laskea vaatimustasoa.

Kunniakierros

Osallistuin tiistaina täällä kotikulmilla Kunniakierros-tapahtumaan. Kunniakierroksen idea on juosten, hölkäten tai kävellen kiertää ennalta sovittu reittiä, yleisimmin varmaankin urheilukenttää tunnin ajan ja kerätä rahaa järjestävälle urheiluseuralle. Kunniakierrokselle voi osallistua joko osallistujana tai tukijana. Osallistuja kerää tukijoita, jotka sitoutuvat maksamaan sovitun summan Kunniakierrokseen osallistumisesta. Osallistuja kerää keräyslistaan tukijoiden yhteystiedot sekä tukisumman. Tukisumma voi olla joko kertamaksu (min. 12 €) tai kierrosmaksu/kierros. Tukija saa postitse laskun sovitusta summasta Kunniakierros-tapahtuman jälkeen.

Tapahtumaa on järjestetty valtakunnallisesti jo 1980 – luvun alkupuolelta saakka ja muistan itsekin pikku poikana keränneeni tukijoita ja kiertäneeni kenttää. Pari vuotta sitten, samoin kuin nyt, työkaverit lähtivät tukijoikseni, siis kirjoittivat nimensä listaan ja kysyivät sen jälkeen haluanko osallistua. No mikäs se siinä, kyllähän minulle juokseminen maistuu!

Kunniakierrosta siis kierrettiin tiistaina kauniissa kesäsäässä, ei tuullut lainkaan ja lämpötila oli jossakin +20 asteen paremmalla puolella. Erinomainen ulkoilusää siis. Lähdin kiertämään urheilukenttää yhdessä parinkymmenen koululaisen kanssa. Muita aikuisia ei tälläkään kertaa ollut ehtinyt mukaan. Vanhempia oli kyllä radan varrella kannustamassa lapsosiaan mikä on sekin arvokasta mutta olisi tietysti ollut kiva, jos joku heistä olisi ollut mukana radallakin. Jos ei muuta, niin kannustamassa esimerkillään.

Aloitin urakan täysin tietämättömänä kierrosvauhdistani. Kävin ennen suoritusta ajamassa pyörällä kevyen lämmittelyn, joten juoksu kulki alusta asti ihan mukavasti. Päätin juosta tasaisella vauhdilla koko 60 minuutin ajan, tai ainakin niin kauan kuin pystyisin randomina valitsemani vauhdin pitämään.

Lapset kiersivät rataa omaan tahtiinsa, toiset kävelle, toiset juosten. Niinpä minulla oli koko ajan seuraa. Osa lapsista tykkäsi spurtata rinnallani muutaman kymmenen metrin matkan. Toiset tyytyivät vain kysymään, monettako kierrosta juoksen. Luulenpa että juoksemiseni kannusti myös heitä kiertämään rataa koko tunnin ajan. Kuulin sivukorvalla yhdestä tukijasta, joka oli luvannut maksaa 5 €/kierros kahden sisaruksen juoksemista kierroksista. Ainakin toinen heistä kiersi radan parisenkymmentä kertaa.

En seurannut kelloa mutta yritin laskea kierroksia, jotta tietäisin pysynkö Kunniakierroksen sivuilta löytämästäni kuntotaulukosta valitsemassani tavoitteessa. Noin 30 minuutin juoksun jälkeen askel alkoi hieman painaa mutta pyrin edelleen pitämään vauhdin tasaisena. Olin osapuilleen kartalla etenemisestäni ja 52 minuutin kohdalla kuulin kierroslaskijalta että mielessäni ollut salainen tavoite täyttyi. Pudotin vauhtia saman tien hyvin kevyeen hölkkään ikään kuin jäähdytelläkseni. Juoksin vielä kolme 2 minuutin kierrosta ja ehdin kävellä neljättä puoleen väliin kun 60 minuuttia täyttyi ja Kunniakierros 2013 oli ohi.

Tällainen hieman hunsvotti kun olen, ehdin unohtaa sen alun perin kuntotaulukosta valitsemani tavoitteen enne juoksua ja muistin sen kilometrin verran väärin. Varmaankin siksi, koska ihmisellä on kaikesta hunsvottiudesta huolimatta taipumus hakeutua kohti järjestystä ja lisäämällä tavoitteeseen kilometrin, tulisin kiertäneeksi neljänsadan metrin mittaista rataa sopivan tasaluvun verran. No, päädyin kiertämään sitä vielä kolme ja puoli kierrosta lisää mutta se oli siinä vaiheessa aivan hyvä, koska varsinainen tavoite oli jo saavutettu.

Ylen pitkä hiihtokausi 2012 - 2013

Erikoisen pitkä hiihtokausi 2012 – 2013 on paketoitu. Aikainen talvi mahdollisti Pyhätunturin hissien avaamisen jo lokakuun lopussa. Oma hiihtokauteni alkoi iltamäessä perjantaina 2.11. Näin aikaisin en ole juuri laskukautta aloittanut. Yleensä avaus on mennyt marraskuun loppupuolelle.

Säät eivät keskitalvellakaan olleet aivan kauheita. Jonkin verran tuuli, samoin pakkaspäiviä oli mutta ei mitään massiivisen pitkiä tai tuskaisen kovia pakkasia, jotka lamauttavat kaikki mäkihommat. Pakkanen on hankalin vastus perjantaisin. Työpäivän jälkeen iltamäessä ei oikein ehdi lämmittelytaukoja pitämään. Usein myös tuntuu että jalat ovat päivän istumisen jälkeen sen verran turvoksissa että kengät puristavat hetikohta.

Parin vuoden tauon jälkeen kävin Euroopassa isossa mäessä. Olimme poikain kanssa kaksi viikkoa La Gravessa tarkoituksena tehdä muutaman päivän rando Ecrinsin luonnonpuistossa. Säät olivat kuitenkin oikukkaat eikä maastoon ollut asiaa. Lunta alkoi sataa samaan aikaan kun porukan viimeiset saapuivat pelipaikoille. Jouduimme siis hiihtämään jälkimmäisen viikon ajan hissipyydaa sekä Gravessa että Deux Alpesissa, Mont Genevressä ja Alpe d’ Huezissa.

Mont Genevre on vanha tuttu vuosikymmenen takaa. Nyt pääsin tutustumaan alueeseen paremmin ja kuten muistinkin, se on hiihdollisesti kiinnostava. Lyhyttä shuuttia eri suuntiin kattavalla hissijärjestelmällä helposti saavutettavissa. Vaikka edellisestä sateesta oli jo vierähtänyt, laskettavaa lunta löytyi edelleen.

Tarkalleen Alpe d’ Huezissa emme käyneet vaan sen ’satelliittikeskuksessa’, Vaujanyssa. Vaujany on pienempi hiihtoalue Huezin kyljessä ja sieltä on hissiyhteys H:n massiiviseen hissijärjestelmään. Olimme V:ssa koska Graven hissi oli runsaan lumisateen vuoksi suljettu. Samat lumet olivat sataneet myös Vaujanyyn ja saimmekin hiihtää varsin hyvässä kelissä. Noissa lumissa hiihtoalueella olisi ollut erittäin paljon kaikenlaista kivaa, harjanteita ja hyppykallioita. Löysimme parhaat maastot vasta päivän lopussa, kun olimme jo tulossa takaisin autolle. Valitettavasti on yleisempää että V:ssa on surkeat lumet kuin menneen kaltainen lumitalvi, jolloin kallioiden päällä näytti olevan pari-kolme metriä lunta. Aina se ei välttämättä yhtä hyvää hiihtoa tarjoa.

Norjassa kävin pariin otteeseen. Ensimmäinen kerta ajoittui huhtikuun puoleen väliin ja suuntautui Narvikiin, jossa en ole aiemmin ollut. Olimme kolmen päivän lumiturvallisuuskurssilla, jota veti UIAGM – opas Jussi Muittari Torniosta. Kurssin sisältö oli osin vanhaa ja tuttua mutta myös uutta asiaa tuli. Jussi osoittautui paitsi mukavaksi kaveriksi, myös pedagogisesti erittäin taitavaksi. Jos tulee mahdollisuus osallistua Jussin järjestämille kursseille, osallistu. Ainakin tällä kaudella Jussi oli FreeRide Boot Campeilla kouluttajana, joten FRBC:n ilmoittelua kannattaa seurata.

Kurssin jälkeen ajoimme Lyngeniin mutta tällä kertaa kelit eivät suosineet. Laskimme alueella ainoastaan kahtena päivänä. Niistä jälkimmäinen tosin oli erittäin onnistunut pisto Signaldaleniin ja Mannfjelletin rinteille. Sinne minä menen vielä uudestaan. Toisen Norjan reissun selostus on julkaistu täällä aiemmin.

Taustalla Otertind ja sen houkuttelevat kurut. Erityisesti huipun alta, kallioleikkauksesta lähtevä kuru vetää puoleensa. Kuva Tero Ainonen

Suomessa pujoittelin Pyhän lisäksi myös Pallaksella. Kävimme pääsiäisen aikaan hiihtelemässä pari päivää Pallaksen keroilla. Kovat tuulet olivat paukutelleet lumen aidoksi betoniksi, mutta tällä reissulla laskemista tärkeämpää olikin hyvä seura. Ja synttärit. Kiitos H, A, T & S!

Kaikkiaan kauteen mahtui 95 hiihtopäivää. Minun mittaushistoriassa eniten. Ranskassa 12, Norjassa seitsemän ja Suomessa loput 76, joista Pyhällä 72. Valittelin muutama postaus sitten että kausi lähestyy loppuaan ja tuntuu etten ole ehtinyt laskea vielä ollenkaan. Sekin korjaantui huhtikuun lopun ja toukokuun alun aikana. Viimeinen reissu Norjaan ja vapun ajan sohjohiihtelyt Pyhällä olivat niin parasta että kyllä tästä ihan hyvällä mielellä voi suunnata kohti kesäseikkailuja. 

Modernin ajan supersankareista peloittavin, Randomies.  Randomiehessä yhdistyvät Radioaktiivisen miehen ja Poromiehen peloittavimmat puolet. Muista supersankareista Randomiehen voivat haastaa vain Kapteeni Tampere ja Piirimyyjä. 

Ei se vielä ollutkaan ohi

Perjantaina iltamäessä. Oikein sopiva hihtosää



Lumi vähenee

Telemarkkia ajelin perjantaina. Polarin pari kertaa ja kerran pohjoisrinteen

Lauantaina ajelin alppia. Kaksi FIS:iä, kaksi Huttua ja yhden Polarin





Tämä on se xpressin alla, suunnilleen vanhan polarin kymppitolpan kohdalla oleva kivi, johon kaikki aina laskee. Pitäskö se yrittää pukata tuosta kumoon

Huttukin alkoi jo pukata katajaa

Kaippa tuota joutais siirtyä kesähommiin

helghathorsdagh

Käytiin vielä helatorstaiviikolla perinteisellä pikapyrähdyksellä Lyngenin mutkassa. Keskiviikkoiltana sisään, sunnuntaina ulos. Sääennusteet eivät ennen reissua paljoa luvanneet mutta kuin ihmeen kaupalla maanantain aikana alkoi näyttää siltä, että loppuviikosta saataisi kuitenkin olla keliä.

Ajelin mestoille yksin keskiviikkoiltana. H meni vuonon rantaan jo heti vapun jälkeen ja ehti käydä viikonloppuna poikain kanssa laskemassa yhden Sultindanin kuruista.

Hyvännäköistä senssiä Sultindanilla

Majoituimme tällä kertaa, kuten aiemmin huhtikuussakin, Skibotnin ja Oterenin välillä, noin 9 km Skibotnin Statoililta, Sledneckin välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa suomalaisomisteisessa talossa. Talo on ollut tiedossa jo usean vuoden ajan, mutta tämä oli ensimmäinen kausi kun se oli suomalaislaskijoilla laajamittaisessa käytössä. Talo on rempattu ja hyvin varusteltu. Löytyy sauna, kuivauskaappi ja huoltohuone vuononäköalan lisäksi. Suosittelemme lämpimästi.

Sääennuste antoi ymmärtää että torstain vastainen yö olisi kylmä. Niinpä päätimme ajaa Signaldaleniin ja kokeilla Otertindin hakkukurun laskemista.

Mää, J ja Niksu

Eipä ollut yöllä pakkasta ja vaikka lähdimme kiipeämään kurulle jo ennen seitsemää aamulla, lumi oli märkää eikä hanki kestänyt. Järkihomma, emme lähteneet skinnaamaan vaan ajattelimme että säästämme skinien painon ja kiipeämme hangen selässä kurulle asti. Se ei ihan onnistunut vaan rämpimiseksi meni. Kurun suulle tultaessa, siis osapuilleen tuossa kuvan ottamisen tasalla alkoi olla uutta, edellispäivänä satanutta ja tuulen kuljettamaa lunta vaihtelevasti jopa 20 senttiä. Kun se oli märkää, samoin kaikki sen alla, emme uskaltaneet mennä kuin noin 800 mpy ja otimme pakit. Osapuilleen tuosta, missä kalliokieleke nousijan oikealta työntyy uloimmaksi kuruun.

Alkaa olla noita pakitettuja mäkiä meikän vyön alla jo aimo nivaska. Tuosta kurusta on käännytty aikaisemminkin pois. Silloin meitä oli kova seurue liikkeellä mutta eipä sekään auttanut, joskus on pakitettava.

Seuraavana aamuna keräsimme gearit kämpiltä ja lähdimme telttaretkelle Lenangstindanen alle. Leiri, johon Läskikymmejä oli asettunut jo aiemmin, sijaitsi Blåvatnet – järven rantamilla ja tarjosi erittäin hienon näkymän niin Lenangstindanelle kuin Jaegervastindillekin.

Lenangstindane ja Jaegervastind sekä äärimmäisenä oikealla Stortind

Leiri pystyyn, nopea sapuska ja skinille kohti karttatarkastelun (muiden, ei minun) perusteella valikoitunutta erittäin houkuttelevalta vaikuttavaa koilliskurua Nordre Jaegervastindanilla.

Store Lenangstiden ja sen länsiseinä

Kahdeksisen sataa metriä korkea lasku tarjosi erittäin rapsakkaa pujottelua. Kuruosa oli varsin jäässä. Yläosan parisataa verttiä tosin oli lumen puolesta aivan laskettavaa. Kurun yläpuolinen kenttä/ränni-hässäkkä on muuten ehkä hienointa randomaastoa, jossa olen eläissäni ollut. Jyrkkää, avointa kentää, pari metriä leveää kurun pätkää… vetää lähes vertoja Traverse de la Noir:lle 

Varjosta valoon

Seuraavan yön peijaiset eivät haitanneet vaan nukuin hyvät yöunet, tavoitteena olla aamulla taas ajokunnossa. Otimme suunnaksi Litle ja Nordre Jaegervastindin välisen satulan noin 1200 metrin korkeudessa. Aurinko pysytteli armeliaasti ohuen pilviverhon takana lähes koko nousun ajan. Onneksi, sillä tuuleton laakso oli näinkin kuuma kuin pätsi ja skini yksi hikisimmistä mitä olen tehnyt. Satulaan ehdittyämme pilvet häipyivät ja Norja todella tarjosi parastaan.

Jaegervatnet oli vielä jäässä

Arvokas herra ei koskaan esiinny ilman kävelykeppiään

Tällä kertaa laskukin oli varsin jees. Oikein hyvää sohjosuhauttelua koko matka. Liian märäksi mäskiksi lumi muuttui vasta leiriin tullessamme.

Koska oli jo lauantai pitkällä ja maanantaina töihin meno, otimme aamulla valmiiksi kasaamamme leirin kantoon (taisi siinä mennä muutama kilo kiviäkin mukana) ja lähdimme hiihtelemään takaisin autolle.

Viimeinen vilkaisu mäjelle

Hiihtokausi 2012 – 2013 oli ohi. 

Lyypekissä

Lyngenin mutkassa paistaa soleil. Tai topit ovat ummesa. Ehkäpä hieman liian lämmintä. Viime yönä piti olla pakkasta mutta ilmeisesti ei ollut koska aamustarttikaan ei tarjonnut jäistä, helposti kiivettävää Otertindin hakkukurua. Sen sijaan lumi oli märkää koko matkan kahdeksaansataan metriin asti, josta otimme pakit. Pinnassa 20 senttiä tiiviihköä nuoskaa, sen alla parin sentin kovempi kerros, jonka alla märkää sokeria. Mutta lasku oli kyllä aivan jees. Parikytä sekuntia jiihaata.

Miten siellä? Miten meni palaverit?

Ei mulla muuta

Jos Slayer olisi ruotsalainen orkka, voisiko sen viides albumi olla 'Seasons in the Abisko'?

Sidestash telluna

Sain Sidestahiin tellusiteet viime perjantaina. Oon laskenut niillä viisi päivää, pääosin sohjokelissä ja täytyy sanoa että hyvin toimii. Jos ei toiminut mulla alppisuksena niin ainakin telluna tuntuu pelittävän oikein hyvin. Jonain aamuna oli yöpakkasen jäljiltä jäinen mäki ja se tuntui pelaavan siinäkin. Erittäin hyvä ratkaisu oli vaihtaa randoksi Gotama ja telluksi Sidestash.

Huolestuttaa

Nämä lumet sulaa eikä tässä ole ehtinyt vielä edes aloittaa. Jotenkin minulla on tunne että kaks viikkoa Gravessa ja muut hiihdot ei riitä (yllätys?). Niin omituiselta kuin se kuulostaakin, minun kausi ei ole täydellinen ennen kuin olen laskenut ison päivän (tai useamman) PYHÄLLÄ! Määrää. Minähän en panosta laskussa niinkään laatuun vaan määrään. Iso päivä Pyhällä ei siis tarkoita Suomi-oosomia siinä merkityksessä kuin muille. Minulle se on piitkä päivä mäessä. Paljon laskua ja hyviä käännöksiä Eikö ole omituista?

Edellisellä kaudella tuntui että ei ole ehtinyt kunnolla mäkeen ennenkuin maaliskuun kaksi viimeistä päivää Pyhällä. Ne on dokumentoitu tässä blogissa aiemmin. Yht'äkkiä niiden kahden päivän jälkeen oli olo että onpas tässä taas ehtinyt olla mäessä ja on ollut hyvä kausi.

Nyt en ole ollut viikkokausiin kunnolla mäessä. Milloin lienee maaliskuun alussa. Sen jälkeen olen kuitenkin hiihtolomaillut kolme viikkoa, kaksi Ranskassa ja viime viikon Norjassa. Siellä ei kelien vuoksi päässyt oikeasti mäkeen kuin yhtenä päivänä mutta se olikin hyvä päivä.

Joku on joskus ihmetellyt, miksi en vietä kausia vuorilla vaan sen sijaan sahaan Polaria koko talven. Tietysti perimmäinen syy on niin tylsä kuin tavallinen työ tavallisessa virastossa. Pyhä tuntuu kuitenkin kodilta ja siellä vietetyt päivät piirtyvät mieleen terävämmin ja kirkkaammilla väreillä kuin muut.

Suomalaiset hiihtokeskukset alkavat sulkea hissejään vapun jälkeen. Jos kelejä riittää, täytyy yrittää vielä käydä Norjassa ja toivoa parempaa sääikkunaa. Että ehtisi tällekin talvelle jotakin tekemään. Pyhä taitaa olla jo pitkälti taputeltu.

Mitähän

Viimeksi julkaistu 9.2.2013. Siitä on vierähtänyt jo kohta kolme kuukautta. Aivan hiljaa en siinä välissäkään ole ollut. En vain ole muistanut kirjoittaa.

Palaan asiaan tuonnempana. Ehkä tänään tai huomenna. Ei vieläkään kuvia. Lisää tekstiä vain.

Tämmöistä tännään

Karhunjuomalampi-Noitatunturi-Pikkukuru-Noitatunturi-Pikkukuru-Noitatunturi-Pikkukuru-Noitatunturi-Pikkukuru-Kakkonen-Isokuru.

Aika hyvä senssi. Pakkasta montuss lähtiessä -18, takaisin tullessa -20. Ylhäällä ehkäpä -11 ja aivan tyyni keli.

On ollu huonompiakin päiviä!

Tammikuun hiihtoja

Mitäs, tammikuulle osui yhdeksän mäkipäivää. Tai loppiaisen jälkeen yhdeksän mäkipäivää. Tammikuu yleensä vilahtavaa jotenki nopeasti ohi. On varmaankin niin että kun joulun aikoihin ehtii usiasti jopa kymmeneksi päiväksi mäkeen, loppiaisen jälkeinen tammikuu normiviikkoineen ja pakkasineen leikkaa innokkaimmankin pujoittelijan mäkipäivät vähiin.

Jotakin on kuiten ehtinyt tässäkin kuussa tekemään. Vaikka säät ovatkin sotkeneet suunnitelmia. Pari päivää on mennyt sivu suun kovan tuulen ja kovan pakkasen vuoksi. Yksi päivä kovaa ja vakavamielistä rinnehihtoa tuosta lähihistoriasta löytyy. Teroitin muuten ensimmäisen kerran eläissäni kantit. Eihän ne oikein tylsiksi vielä ehtineet, uudet sukset mutta kyllä vain kanttiviilalla ja timantilla sai sukseen lisää pitoa. Hinkkasin kantteja myös jo kovasti kiville laskettuihin Goat’s:in ja nekin tuntuivat su niillä laskiessani terävöityneen. La ja Su-välisenä yönä satoi viisi senttiä erittäin kevyttä lunta. Yritimme sitä eilen laskea. Eipä se viisi senttiä oikein mihinkään riittänyt. Mutta hyvää ulkoilua kuiten. Varsinkin kun aurinko paistoi keskipäivän tunnit oikein kauniisti ja tuntui jo lämmittävänkin hieman. Ainakin kun nousi pohjoisen hissillä tunturin varjoiselta puolelta ylös tuulettomaan tunturiin ja suoraan paisteeseen.

Lauantaina kävimme Pikkukurussa tarkastelemassa laskukelejä. Perinteisesti hissiltä lasku luoteeseen ja sieltä hiihdelleen Karhunjuomalammelle ja Noitatunturin rinteeseen. Kova pakkanen piti hiihtovauhdin varsin kohtuullisena. Ei huvittanut hikoilla paitaa märäksi. Pikkukurussa oli yllättävän hyvä lumi. Koko pohjoispuolihan on aika betonkia viime viikon kovien pohjoistuulien jälkeen. Perjantaina, työpäivän jälkeen oli vissiin -22c mittarissa eikä laskemisesta tullut mitään. KYLYMÄ! No en kuitenkaan malttanut istua iltaa kämpillä vaan kävin kiipeämässä Hutun kautta ylös tunturiin ja laskin samoja jälkiä alas. Täysi kuu valaisi reittiä ja oli muutenkin siistiä.

Edellissunnuntaina, kun oli se tuulipäivä, hiihtelin ihan vain skinnaustarkoituksessa Pikkukurulle. Kaivoin mennessäni pari lumikuoppaa Isoon kuruun tarkastellakseni lumipakan koostumusta. Alimpana oli noin 15 senttiä aivan jäätä, ihan läpi märkänä ennen jäätymistään käynyttä lunta. Se lienee kerros, joka satoi loka-marraskuussa. Sen jälkeen on toinen noin 15 sentin kerros jäätynyttä, hieman sokerimaista lunta. Se satoi joulukuun aikana. Päällimmäisenä on parikytä senttiä lunta, joka satoi joulun välipäivinä. Hiihtelin siitä kakkosen laki-alueita noudatellen Pikkukurulle ja sieltä Karhunjuomalammen kautta takaisin tunturiin, tuolihissin yläaseman kautta. Kävin kotona kahvilla ja kiipesin huttua pitkin takaisin toppiin.

Pikkukuru 20.1.2013

 Jääraudoilla sukset repussa kiipeäminen on kivvaa.

His Infernal Majesty

18.1.1998. Ensimmäinen päivä La Gravessa. Kaikki paikat notkuivat tuoreesta lumesta ja sitä satoi koko ajan lisää. Hissi oli suljettu ja se pysyisi suljettuna vielä pari päivää. Muistan kuinka katselimme kämppämme ikkunasta ulos ja arvuuttelimme millainen maisena sumun sisältä joskus avautuisi. Tiesimme tietysti kuvien perusteella millainen mutta emme aivan tajunneet millainen. Luulimme nimittäin että Vallon de la Meijen ja Glacier Tabuchet:in erottava harjanne, jota lumisateen keskeltä muutama sata metriä näkyi, olisi La Meijen toppi. Yllätys olikin siis aikamoinen kun keli lopulta selkeni ja ymmärsimme että Meijen toppi onkin toodella paljon kylän yläpuolella. Tarkalleen ottaen 2500 metriä ylempänä.

Ensimmäiset päivät kuluivat kylään tutustuessa ja musiikkia kuunnellessa. Petellä oli mukana kannettava cd-soitin ja muutamia levyjä, ainakin Pearl Jamin Ten ja HIM:n debyytti Greatest Love Songs vol. 666. Vaikka en HIM:sta oikein mitään ymmärtänytkään, ymmärsin että yksi levyn kappaleista oli ylitse muiden. Tarinan mukaan tuottaja Asko Kallonen näki HIM:n esiintyvän ja tarjosi bändille sopimusta nimenomaan tämän biisin kuultuaan.

Tämä alun perin 1989 levytetty kappale ei vielä ensimmäisellä julkaisukerrallaan noussut hitiksi. Kappaleen instrumentaaliversio päätyi seuraavana vuonna David Lynchin elokuvaan Villi sydän ja se julkaistiin elokuvadebyytin jälkeen uudelleen samannimisellä albumilla. Atlantalainen radiomies Lee Chesnut, suuri Lynchin elokuvien ystävä alkoi soittaa kappaletta kanavallaan ja tammikuussa 1991 se saavutti sijan 6 Billboard hot 100 listalla. Tanskalaisen huippumalli Helena Christensenin tähdittämä video pyöri noihin aikoihin tiuhaan musiikkikanava MTV:lla eikä se ainakaan vähentänyt kappaleen suosiota.

HIM:n nokkamies Ville Valo on kertonut tarinan siitä, kuinka kappale päätyi yhtyeen ohjelmistoon: “Menin kirjastoon Pasilassa ja lainasin Villi Sydän – elokuvan soundtrackin vinyylinä, menin kotiin ja nauhoitin levyn c-kasetille. Kitaristimme Linden kanssa yritimme sitten korvakuulolla oppia kappaleen soinnut ja sanoituksen kelaamalla nauhaa edestakaisin ja kuuntelemalla sitä aina uudelleen. Hauskaa on että “opimme” kappaleen hieman väärin. Koska nauhoitus oli niin huonolaatuinen, kuulimme osan kitarasoinnuista väärin. Samasta syystä sanoitukseenkin tuli muutamia virheitä. Ja kun lopulta menimme levyttämään kappaletta ensimmäiselle EP:llemme, olivat nuo virheet edelleen mukana.” HIM on levyttänyt kappaleen useaan otteeseen, edellä mainitulle EP:lle, debyyttialbumilleen vuonna 1997 sekä vielä myöhemmin erikseen Britannian ja USA:n julkaisuilleen. Ehkäpä virheet on myöhemmissä levytyksissä korjattu.

Tässä kuitenkin se alkuperäinen

Hyvä päivä

Ensin lentolippu GVA ja heti perään konserttilippu MUSE. Enkä maksanut kummastakaan mitn.

Parhaita hommia loppiaisena

Olen edellisen kerran kirjoitellut laskujuttuja joskus joulukuun puolessa välissä. Nyt on sopiva aika luoda pikainen katsaus menneen parin kuukauden mäkihommiin. Mäkipäiviä on nytten kasassa 30. Tavoite oli että luku täytyy viimeistään vuodenvaihteessa mutta matkan varrelle tulleet pari muuttujaa siirsivät rajapyykin vasta loppiaiseen. Jouluviikon sää osoittautui kovin vaihtelevaksi ja se vähän verotti kertymää.

Olen laskenut paljon. Luulen että muutaman yli 35 nousun päivänkin jo. Mikään lukema ei sinänsä ole tavoitteena mutta se on vain niin mukavaa hommaa tuo laskeminen että sitä jaksaa hinkata. Hissiukot olivat jo pari viikkoa sitten suunnitelleet ottavansa minulta lipun pois, koska olen ainoastaan ylimääräisenä painona hississä ja lisään siten sähkön kulutusta.

Jonkin verran olen laskenut tellua, joulun välipäivinä muutaman päivän huttua mutta pääasiassa laskeminen on ollut rinneraaserointia. Uusilla suksilla, niistä lisää tuonnempana.

Jouluviikon sää tosiaankin vaihteli kammopakkasesta mukavaan pikkupakkaseen ja kauheaan myrskyyn. Hissi seisoi tuulen vuoksi parina päivänä. Ekana kävimme AP:n kanssa skinnaamassa ja laskemassa. Tuolihissiä ylös, lasku pohjoiseen ja sieltä pois. Topissa ollessamme ihmettelimme hieman, kuinka siellä oli niin pimeää. Kuulimme myöhemmin että joku pohjoisen muuntaja oli kärähtänyt ja katkaissut sähköt laajalta alueelta Pyhäjärven suunnasta. Samalla menivät sähköt tunturin topista. Siis myös xpressistä. Onneksi hissi oli tuulen vuoksi jo valmiiksi kiinni. Jälkimmäisenä kävimme treenaamassa reilejä perherinteessä. Joku sellainen 25 sentin korkeudessa ollut, halkaisijaltaan 30 sentin putki siinä oli ja sitä yritettiin hienosti luistella. Itsehän lisäsin hommaan haastetta olemalla telluilla liikenteessä. 

Loppiaisena laskin hieman, siis kauden ekat, pukkelit. Ohessa pari aivan mieletöntä videota aiheesta. Luusuan Tapio puhelimella kuvasi.

No ei vaan tuommoista. Täytyi laskea kameralle varovasti että ei lennä rännistä pihalle. Sit sunnuntaina se sähkökatko pysäytti xpressin. Hissi oli seis noin vartin. Valot FIS:iin ja Polariin tulivat muutamaa minuuttia aiemmin. Henkilökunta ehti jo ilmoittaa että hissi ajetaan apumoottoreilla tyhjäksi mutta sitä ei sitten koskaan ehditty tehdä. Satuin jumittamaan lähes topissa mutta kuitenkin sen verran katveessa että tuuli ei pahasti päässyt puistelemaan. Ei siinä kuitenkaan kovin pitkään olisi tarjennut istua. Vaikka kupu suojaakin, jalat roikkuvat tuulessa ja laskumonot jäähtyvät hyvin nopeasti. Tsokkaan kuumalle mehulle minä siitä hissistä päästyäni menin.

Tuleva viikonloppu menee Oulussa mutta sen jälkeen ei pitäisi olla mitään estettä olla joka viikonloppu mäessä aina vappuun saakka.