helghathorsdagh

Käytiin vielä helatorstaiviikolla perinteisellä pikapyrähdyksellä Lyngenin mutkassa. Keskiviikkoiltana sisään, sunnuntaina ulos. Sääennusteet eivät ennen reissua paljoa luvanneet mutta kuin ihmeen kaupalla maanantain aikana alkoi näyttää siltä, että loppuviikosta saataisi kuitenkin olla keliä.

Ajelin mestoille yksin keskiviikkoiltana. H meni vuonon rantaan jo heti vapun jälkeen ja ehti käydä viikonloppuna poikain kanssa laskemassa yhden Sultindanin kuruista.

Hyvännäköistä senssiä Sultindanilla

Majoituimme tällä kertaa, kuten aiemmin huhtikuussakin, Skibotnin ja Oterenin välillä, noin 9 km Skibotnin Statoililta, Sledneckin välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa suomalaisomisteisessa talossa. Talo on ollut tiedossa jo usean vuoden ajan, mutta tämä oli ensimmäinen kausi kun se oli suomalaislaskijoilla laajamittaisessa käytössä. Talo on rempattu ja hyvin varusteltu. Löytyy sauna, kuivauskaappi ja huoltohuone vuononäköalan lisäksi. Suosittelemme lämpimästi.

Sääennuste antoi ymmärtää että torstain vastainen yö olisi kylmä. Niinpä päätimme ajaa Signaldaleniin ja kokeilla Otertindin hakkukurun laskemista.

Mää, J ja Niksu

Eipä ollut yöllä pakkasta ja vaikka lähdimme kiipeämään kurulle jo ennen seitsemää aamulla, lumi oli märkää eikä hanki kestänyt. Järkihomma, emme lähteneet skinnaamaan vaan ajattelimme että säästämme skinien painon ja kiipeämme hangen selässä kurulle asti. Se ei ihan onnistunut vaan rämpimiseksi meni. Kurun suulle tultaessa, siis osapuilleen tuossa kuvan ottamisen tasalla alkoi olla uutta, edellispäivänä satanutta ja tuulen kuljettamaa lunta vaihtelevasti jopa 20 senttiä. Kun se oli märkää, samoin kaikki sen alla, emme uskaltaneet mennä kuin noin 800 mpy ja otimme pakit. Osapuilleen tuosta, missä kalliokieleke nousijan oikealta työntyy uloimmaksi kuruun.

Alkaa olla noita pakitettuja mäkiä meikän vyön alla jo aimo nivaska. Tuosta kurusta on käännytty aikaisemminkin pois. Silloin meitä oli kova seurue liikkeellä mutta eipä sekään auttanut, joskus on pakitettava.

Seuraavana aamuna keräsimme gearit kämpiltä ja lähdimme telttaretkelle Lenangstindanen alle. Leiri, johon Läskikymmejä oli asettunut jo aiemmin, sijaitsi Blåvatnet – järven rantamilla ja tarjosi erittäin hienon näkymän niin Lenangstindanelle kuin Jaegervastindillekin.

Lenangstindane ja Jaegervastind sekä äärimmäisenä oikealla Stortind

Leiri pystyyn, nopea sapuska ja skinille kohti karttatarkastelun (muiden, ei minun) perusteella valikoitunutta erittäin houkuttelevalta vaikuttavaa koilliskurua Nordre Jaegervastindanilla.

Store Lenangstiden ja sen länsiseinä

Kahdeksisen sataa metriä korkea lasku tarjosi erittäin rapsakkaa pujottelua. Kuruosa oli varsin jäässä. Yläosan parisataa verttiä tosin oli lumen puolesta aivan laskettavaa. Kurun yläpuolinen kenttä/ränni-hässäkkä on muuten ehkä hienointa randomaastoa, jossa olen eläissäni ollut. Jyrkkää, avointa kentää, pari metriä leveää kurun pätkää… vetää lähes vertoja Traverse de la Noir:lle 

Varjosta valoon

Seuraavan yön peijaiset eivät haitanneet vaan nukuin hyvät yöunet, tavoitteena olla aamulla taas ajokunnossa. Otimme suunnaksi Litle ja Nordre Jaegervastindin välisen satulan noin 1200 metrin korkeudessa. Aurinko pysytteli armeliaasti ohuen pilviverhon takana lähes koko nousun ajan. Onneksi, sillä tuuleton laakso oli näinkin kuuma kuin pätsi ja skini yksi hikisimmistä mitä olen tehnyt. Satulaan ehdittyämme pilvet häipyivät ja Norja todella tarjosi parastaan.

Jaegervatnet oli vielä jäässä

Arvokas herra ei koskaan esiinny ilman kävelykeppiään

Tällä kertaa laskukin oli varsin jees. Oikein hyvää sohjosuhauttelua koko matka. Liian märäksi mäskiksi lumi muuttui vasta leiriin tullessamme.

Koska oli jo lauantai pitkällä ja maanantaina töihin meno, otimme aamulla valmiiksi kasaamamme leirin kantoon (taisi siinä mennä muutama kilo kiviäkin mukana) ja lähdimme hiihtelemään takaisin autolle.

Viimeinen vilkaisu mäjelle

Hiihtokausi 2012 – 2013 oli ohi.