Lauantain 25.2. laskulla Isokuruun aiheutin kavereilleni vähän ylimääräistä stressiä. Lähdin laskemaan meistä ensimmäisenä. Laskin jonkin matkaa ja tein lyhyen poikkarin laskijan oikealle ennen kuin pysähdyin ja katsoin että kaverit laskivat ohitseni. Sen jälkeen lähdin laskemaan ja jatkoin vielä lisää oikealle. Tavoitteenani oli Isokurun eteläpäässä, lähellä portaita olevat kalliot.
Laskin kallioiden päällä olevalle hyllylle ja kuuntelin, kuuluuko kavereista mitään. Kuulin heidän suunnaltaan jotain ääntä ja vislasin vastaukseksi. Koska kaverit kuulivat vislaukseni, ajattelin että ok, kaikki on kunnossa ja lähdin rappeloimaan kallioiden yli alas kuruun. Laitoin skinit suksiin ja aloin odotella kavereita. Heidänhän oli määrä tulla kurun pohjaa pitkin portaille ja siten välttämättä minun kauttani. Eipä heitä kuulunutkaan. Katselin siinä aikani jotain kun kuulin taas huutoa. Vastasin siihen. Muutaman hetken päästä kaverini ilmaantuivat kurun pohjalle ja alkoivat laittaa skinejä suksiin.
Paljastui että kumpikaan heistä ei tajunnut minun tehneen ensimmäistä poikkariani oikealle eivätkä nähneet minua laskiessaan alas. Kun vihelsin heille ennen viimeistä laskupätkääni kurun pohjalle, he eivät tajunneet missä päin olin ja oliko minulla kaikki kunnossa. He olivat odotellessaan tehneet toimintasuunnitelman siltä varalta että eivät saa minuun kontaktia, jolloin on syytä epäillä että olen pulassa jossakin ylempänä. Toinen heistä alkoi valmistautua lähtemään skinnaten ylärinteeseen haravoimaan aluetta toisen odotellessa huutoetäisyyden päässä alempana mahdollisia ohjeita. Sen vuoksi kumpikaan heistä ei myöskään laskenut alas kurun pohjalle, jolloin olisin saanut häneen/heihin katsekontaktin.
Lopulta he saapuivat luokseni ja kertoivat olleensa jo hyvin huolestuneita. Mitä tästä opimme? Ehkä ainakin seuraavia asioita:
- älä poikkea ennalta sovitulta reitiltä ilmoittamatta
- pyri pitämään katsekontakti muihin ryhmän jäseniin
- älä vaihda paikkaasi laskujärjestyksessä laskun aikana ilman että joku tietää siitä
- pidä radiopuhelin aina mukana.
- älä ole liian varma omasta kuolemattomuudestasi
Tässäkin tapauksessa etäisyys kavereihini ensimmäistä kertaa toisillemme huutaessamme ei voinut olla edes sataa metriä. Silti huutoni katosivat johonkin. Minä melkein kuulin kavereideni tavanomaisen keskustelun mutta he eivät kuulleet kun huusin pää punaisena. Radiopuhelin on pieni vempain mutta siitä saattaa olla iso ilo. Tietysti radiopuhelimen kuuluvuus saattaa loppua samoista syistä kuin pelkän huudonkin, mutta antaa se aina toisen mahdollisuuden.
Olen itse tykännyt porukassa laskettaessa seurata koko ajan missä muut menevät ja pitää lukua kavereista vähän joka välissä. Kaikki eivät välttämättä niin tee. Toimii ennalta sovittuna, silloin kun jokainen on niin varma laskija, että mitään ei voi sattua. Kyllähän minäkin tietysti pidin itseäni tuossa tilanteessa kuolemattomana, tai ainakin niin varmana laskijana, että minusta ei tarvitse kantaa huolta. Voisin sanoa että ’turhaan hätäilitte’. En kuitenkaan sano. Voin myöntää, nimenomaan minun toimintani tuossa tilanteessa aiheutti koko hässäkän.
Eipä se Isokuru iso ole, noin globaalisti. Korkeuseroa noin 180 metriä, ei hankalia kallioita tai muita maastoesteitä. Kuitenkin riittävän iso jos jotain oikeasti vakavaa sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti