Minulta kysyttiin itsenäisyyspäivänä motivaatiota laskea esim. 75 laskua päivässä tai hiihtää päivästä ja kaudesta toiseen ”vain” Pyhällä. Minun näkökulmasta aihetta sivuava keskustelu avattiin relaa.comiin eilen, 18.1. otsikolla Rinnelaskun riemu. Katotaanpa, keksinkö sille mitään järkevää syytä.
En minä tiedä siihen sen kummempaa motivaatiota kuin että laskeminen on hauskaa. Se on joskus niin hauskaa että oikein naurattaa. Sitä on hankala sanoin kuvata mitä se parhaimmillaan on, kun tuntee että lasku kulkee, välineet toimivat ja sen myötä intoa riittää.
Saatan helposti jauhaa samaa runia kerta toisensa jälkeen. Yksi käännös koko laskun aikana voi olla se syy, joka kannustaa laskemaan aina uudestaan. Yksi tällainen käännös näin talvikeleillä (talvikeleillä siksi että toimii parhaiten tai ainoastaan kun mäki on kova ja sukset terävät) on Pyhän Polarissa. Ottaa leikkauksen päällä linjan laskijan vasemmalta, turvallisesti taitteen yli niin että näkee onko siellä alla ketään, ajaa heti leikkauksen jälkeen ison käännöksen oikealle käytännössä 90 astetta fall lineen nähden ja heittää sieltä voimakkaalla kanttauksella käännöksen takaisin vasemmalle. Ei sen tarvi olla tuota isompi asia, joka saa ainakin minut ihan kuumaksi ja sahaamaan sitä samaa kerta toisensa jälkeen.
Olen ottanut telemarkin välinearsenaaliin vasta pari vuotta sitten. Se tuo uuden näkökulman ja uutta haastetta muuten niin tuttuun polariin. Samoin pari tuntia pukkelin päkyttämistä johonkin väliin. Se itse asiassa toimii silloin kun keli on huono. Jos sataa vettä tai on tuulista tai mitä vain, pari tuntia kumparelaskua pohjois-rinteellä riittää aivan mukavasti. Se on pohjoisessa myös tehokasta. Taitaa ottaa sellaisen 6 minuuttia kierros, tunnissakin ehtii..
Parasta on, jos tuntuu että laskupäivä päättyy kesken. Tulee mieleen kauden viimeinen laskupäivä Pyhällä vappuna 2010. Olin ehtinyt niillä lumilla laskea jo liki kahdeksankymmentä päivää, mukaan lukien viisi viikkoa Chamonixissa. Silti, kauden viimeinen päivä, nelisen tuntia sohjotellua pilvisessä säässä oli niin hauskaa että todellakin nauroin kun hissit suljettiin klo 17. Laskin viimeisen laskun Polarhissin hissilinjaa pitkin. Pientä, pyöreää, luisuvaa telemarkkäännöstä 5 senttiä paksussa sohjossa. Se hissilinja olisi minun puolesta voinut jatkua vaikka 1500 korkeuserometriä. Silloin tuntui että päivä, ja kausi, päättyy kesken ja paljon olisi vielä laskettavaa. Onneksi kausi jatkui vielä helatorstain aikaan kolmen päivän telttailu/hiihtoreissulla Fugldaleniin ja Fugldalsfjelletille joka myös Loddevarrina tunnetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti