Uuden vuoden aika vilahti taas tavanomaisissa mäkihommissa. Ajoimme H:n kanssa perjantaina Oulusta tunturiin. Oulussa satoi koko päivän lunta, kuten satoi pari edellistäkin päivää. Samoin satoi Pyhällä. Aamun ensimmäiset fb:n kautta tulleet tiedot uudesta lumesta olivat 20 cm ja 30 cm. Suhtauduin molempiin pessimistin kriittisellä asenteella. Soitto kotikulmille S:koskelle antoi lukemiksi kymmenen senttiä ja ”muutama sentti”. Niiden kanssa oli jo huomattavasti helpompi elää. Illalla kun lopulta puskimme läpi tuulen ja aikamoisen lumisateen tunturiin, oikeaksi määräksi osoittautui joku 20 – 30 senttiä uutta höttölunta. Oikein hyvää pujoittelukeliä siis, erään lähteen mukaan jopa ’best skiing evö’. Ja mies on sentään ollut Gravessa laskemassa ja vietti viime talven pistöörinä Riksgränsenissä.
Räppäsimme lauantain edellispäivänä rikki laskettua Huttu-ukkoa, koska luotimme siihen että pidemmälle ei ole syytä mennä. Ei siellä kuitenkaan ole pohjia. Totuus paljastui siltä osin hieman toiseksi. Puurajan yläpuolella ei kivirakassa tietysti mitään laskettavaa ollutkaan mutta tuolihissirinteen takainen metsä, myös Jacksoniksi kutsuttu petäjikkö oli hehkutusten mukaan oikein hyvä. Ottivat ne onneksi sen verran takaisin, että jos laski vanhaan jälkeen, sitten meni suoraan kiville. Ei siis mitenkään eeppistä, eikä epistä meitä huttua laskeneita kohtaan. Minä tykkään laskea epätasaista ”mätikköä” isolla kaasulla, joten olin ihan tyytyväinen päivän antiin tuollaisenakin. Aluksi oli lieviä vaikeuksia päästä rytmiin kiinni kun oli laskenut koko alkukauden leikkaavalla rinnesuksella (Head Supershape i speed 170cm). Muutaman laskun jälkeen 176cm Gotama alkoi tuntua taas tutulta ja turvalliselta ja laskukin sitä myöten paremmalta.
Sunnuntaina hiihdimme H:n kanssa tunturin ympäri Karhunjuomalammen ja Lampiokurun kautta. Menin mäkeen joskus puoli kolme ja laskin reilun kaksi tuntia. Kai se uuden vuoden juhlinta otti veronsa, tai kuten ystäväni Sami sanoi: ”Ei se eilinen valmistautuminen vissiin osunut ihan nappiin ku näin heikottaa.” Tuli kylmä, tuli nälkä ja alkoi väsyttää. Ei jaksanut vääntää. Kävin kyllä laskemassa taas huttua kuun valossa muutaman kierroksen. Ei sitä oikeasti kuun valossa tarvi laskea. FIS:ssa on niin hyvät valot että ne heijastuvat pilvisellä säällä myös huttuun ja valaisevat sen täysin laskukelpoiseksi.
Illalla, kun valmistelin majoitetta lepotilaan työviikon ajaksi, tuli mieleen että kyllä sinne tunturiin olisi voinut jäädä. Kun on parikin kuukautta hiihtokeskuksessa ilman säännöllistä pakkoa lähteä välttämättä mihinkään, alkaa päästä oikeaan, leppoisaan olotilaan. Vaikka tässä vieressä asuukin ja ehtii jo perjantaina iltamäkeen, on se hiihto kuitenkin katkonaista eikä viikonlopun aikana tavoita aitoa hiihtolomavirettä. Viikon reissu Lyngeniin alkaa jo olla sellainen, ettei ensimmäisinä päivinä tarvitse vielä miettiä kotiin lähtemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti