Juokse sinä humma

Eiku

Ultrajuoksu

Ultrajuoksu, juoksulenkki, jonka mitta on yli maratonjuoksun 42-ja-rapiat kilometriä. Olen juossut näitä pidempiä lenkkejä vuodesta 2009 saakka. Kerran aiemmin olen yli tuon 42 km juossut, 45 km vuonna 2010. Viime vuoden yritys on dokumentoitu tässä blogissa aiemmin.

Tämän vuoden yritys piti alun perin tapahtua Vaarojen Maratonin aikaan lokakuun ensimmäisenä lauantaina. En kuitenkaan malttanut kun olin viime pyhän seudun tunturissa. Ajattelin jo viikolla että käyn lauantaina vähän pidemmän lenkin juoksemassa. Valmistautumisena juoksin perjantai-iltana hyvin hiljaa noin 12 kilometriä. Muuten en olisi juossut hyvin hiljaa ja olisin saattanut jopa juosta pidemmästi.

Starttasin la-aamuna klo 9:15 latupohjaa kohti Kairosmajaa. Kävelin ensimmäisen 20 minuuttia kun en jaksanut sen kummemmin lämmitellä. Aloin varovasti juosta ja tunnustella miltä jalat tuntuvat. Käännyin Kairosmajan kohdalta lähtevälle polulle ja juoksin sitä pitkin Karhunjuomalammen reitille. Siitä jatkoin Annikinlammelle, Huttulomaan (yläpolkua, kuten aina) ja lopulta Porontahtoman laavulle saakka. Kääntöpaikalla matkaa oli takana 18,8 kilometriä. Tässä vaiheessa kaikki oli jees. Ei kramppeja, jotka katkaisivat viimesyksyisen yrityksen jo Huttulomaan laskeutuessa. Yöksi ja aamupäiväksi luvattu vesisade oli ihan mitätöntä tihkua, joka sekin loppui noin tunnin juoksun jälkeen.

Käännyin Porontahtomasta takaisin kotia päin ja juoksin Kapustalta alareittiä Huttujärven kautta. Se tekee 800 metrin lenkin. Huttulomassa söin vähän ja kirjoitin nimeni vieraskirjaan. Jatkoin kävellen ylös Peurakeroa ja Noitatunturia kohti. Olen jostain lukenut että nousut on viisasta kävellä, sillä se, jos oikein muistan, on taloudellisempaa suhteessa nopeuteen kuin juokseminen.

Laskin alas Annikinlammelle ja jatkoin pysähtymättä Karhunjuomalammelle ja samoja jälkiä kämpille. Kävin kotoa täyden juomapullon mukaani ja jatkoin matkaa nyt suuntana Tiaislaavu ja luontopolku. Hurjimmissa suunnitelmissani ajattelin juoksevani vielä Noitatunturin lenkin ja noin 15 kilometriä lisää jo taivalletun noin 39 km:n lisäksi. Jossain 43 km:n kohdilla tunsin epämiellyttävää puutumisen tunnetta vasemmassa kädessäni sekä ihan ujon kivun vasemmassa kyljessäni. Pelästyin hieman kun muistin sukuni miesten ongelmat verenpaineen ja kolesterolin kanssa. Pudotin kävelyksi ja päätin kävellä suoraan kämpille. Kävellessä kipu, joka varmaankin oli jotain lihasperäistä, hiipui ja uskalsin jatkaa vielä sen verran että nousin huoltotietä pohjoisrinteelle, josta laskin Aittokurun itäpuolisen harjan kautta takaisin hiihtoladulle ja siitä kotiin.

Kotona matkamittarini näytti 49.8 kilometriä. Olkoon, ehdin juosta puuttuvan 200 metriä joskus toiste. Aikaa kului 5 h 51 min. Olin hyvin tyytyväinen. Toisin kuin viime vuonna, en tällä kertaa kärsinyt oikeastaan mistään ongelmista. Ihan pienet krampit käväisivät molemmissa takareisissä noin 40 kilometrin kohdalla. Aikoinaan leikattu polvikaan ei ärtynyt lainkaan. Luulen että 10 – 15 kilometriä olisi mennyt vielä varsin kohtuullisella hommalla. Nyt en joutunut laittamaan peliin lainkaan henkisiä voimavaroja vaan tämä lenkki meni täysin fyysisin ominaisuuksin.

Nestettä kannoin repussa mukanani 3 litraa. Juomapussissa oli sekoitus, jossa oli 1 litraa appelsiinituoremehua ja 2 litraa vettä. Join lenkin aikana lähes kaiken. Söin matkan varrella puolen tunnin välein puolikkaan energia- tai suklaapatukan. Lisäksi söin yhden voileivän takareisien krampattua. Huomasin näet että en ollut nauttinut suorituksen aikana juurikaan suolaa, jos ei oteta huomioon niitä suoloja, joita syömäni patukat sisälsivät.

Kotiin tullessani join ensiksi lasillisen maitoa ja tein kevyen venyttelyn jotta palautuminen lähtisi käytiin mahdollisimman nopeasti. Olen huomannut, tai ainakin minusta siltä tuntuu, että venyttely toimii parhaiten kun teen sen heti suorituksen jälkeen. Joidenkin ohjeiden mukaan palauttava venyttely kannattaa tehdä muutama tunti suorituksen jälkeen. Toinen ohje sanoo että kylmä lihas ei veny. Lihasten saaminen venyttelylämpöön neljä tuntia suorituksen jälkeen on niin työlästä hommaa, että laiskana miehenä olen päättänyt hoitaa venyttelyt samoilla treenilämmöillä. Jos hoidan. Yleensä en hoida.

Kuka?

Kuka 1300-luvun merkittävä turkkilaismongolialainen valloittaja ja hallitsija Keski-Aasiassa oli erityisen tunnettu paitsi julmuudestaan myös siisteydestään? 

Tietenkin Imur Lenk.

Pyöräily ja kumiallergia

Olen käynyt tänä kesänä muutaman kerran melomassa. Aloitin melontaharrastuksen toukokuussa suurin toivein. Jossain vaiheessa käsiini alkoi ilmaantua kiusallista ihottumaa. Sitä on ollut ennenkin joten en ollut asiasta erityisen huolissani. Melonnan aloitus ja koivun siitepölyaika ajoittuivat samoihin aikoihin, joten ajattelin että ihottuma liittyy jotenkin johdannaisena koivuallergiaan.

Meloimme juhannuksena Syötteellä rapsakan 9 h:n jokimelontareissun. Oli sekin taas reissu. Nopean karttatarkastelun perusteella päättelimme että Naamankajoki Naamankajärvestä Iinattijärveen on korkeintaan 2/3 Pärjänjoen melontareitistä, joka on noin 30 kilometriä. Olimme kuulleet että joen laskeminen kajakeilla onnistuu paksun veden aikana. Kyllähän juhannuksena vielä joet ovat tulvassa. Ainakin vähän. Muutaman sentin kuiten. 

Ongelmat alkoivat Petäjäkosken niskassa. Kokemattomina melojina emme uskaltaneet laskea koskea, joten ajattelimme että uitamme kajakkeja rantavedessä pahimpien koskipaikkojen ohi. Ei ne oikeasti mitään kunnon koskia edes ole mutta kun ei uskaltanut niin ei uskaltanut. Meloimme, uitimme, vedimme ja kannoimme kajakkeja lopulta liki yhdeksän tuntia ja olimme Iinattijärvellä juhannuspäivän aamuyöstä klo 02.20. Sportstracker tarjosi reitin pituudeksi noin kolmekymmentä kilometriä.

Seuraavana aamuna koko keho oli täynnä ihottumaa ja kädet eritoten. Pienen pieniä vesikelloja ja inhottavaa kutinaa. Laskettuamme 1+1 päädyimme siihen että neopreenisen aukkopeitteen syytä kaikki. Yritin noin vuosikymmen sitten käyttää neopreenihanskoja ja siitä ei tullut mitn. Ajattelimme tuolloin että syynä oli koiramme ja minun lievä koira-allergia. Nyt kun koiraa ei enää ole, mietin keväällä että voisi taas kokeilla neopreenihanskoja. Eipä tarvi kokeilla. Neopreenihan on jonkinlaista kumijohdannaista ja vaikuttaa siltä että minulla on kumiallergia.

Kumiallergialla tarkoitetaan yleensä luonnonkumiallergiaa tai allergiaa kumin valmistuksessa käytettyjä kemikaaleja kohtaan. Kemikaalit parantavat tuotteen kestävyyttä ja käyttöominaisuuksia. Liitännäissairauksina kumiallergiaan voi liittyä esimerkiksi valoyliherkkyyden kehittyminen. Haastavaa kumiallergiassa on että suojakäsineiden tai sukkien käyttäminen ei useinkaan auta, vaan allergeenit pääsevät iholle niistä huolimatta. Kumiallergiasta kärsivä joutuu siis välttämään kumituotteiden käsittelyä täysin. Herkimmät allergikot saavat oireita ilmavirtojen kautta saapuvista allergeeneistä ja tällöin ihottumaa esiintyy lähinnä kasvoissa ja muilla herkillä ihoalueille.

Noin kolmannes kumi- tai kumikemikaaliallergian aiheuttamista ihottumista ei parane odotetusti asianmukaisella hoidolla ja allergeenin välttämisellä vaan ihottuma kroonistuu ja voi jatkua jopa vuosikymmeniä. (lue lisää)

Ei siis todellakaan leikin asia.

Kävin heti juhannuksen jälkeen hakemassa ihottumaan asianmukaisen lääkityksen ja ajattelin että nyt tästä pääsee eroon. Eipä kuitenkaan päässyt. Paukamia tuli kämmeniin ja sormiin edelleen lisää. Ihmettelin kovasti, mitä kumia minä käsittelen joka tämä aiheuttaa vai eikö tällä ole sittenkään mitään tekemistä kumin kanssa. 

Viikko sitten tajusin miksi ihottuma ei lähde pois. Maantiepyörää yläotteelta, siis jarrukahvoilta ajettaessa kämmenet lepäävät, niin, kumisten ulkosuojusten päällä.

Maantiepyörän ohjaamo

Tiedusteltuani asiaa fillarifoorumilla, sain vinkin että hollantilainen ammattipyöräilijä Bauke Mollema kärsii vastaavanlaisesta allergiasta ja hänen ratkaisunsa vaivaan on ollut poistaa nuo kumisuojuksen kokonaan. Siispä tuumasta toimeen. Mattoveitsi käteen ja kumit vit.. vissiin pois kokonaan.

Halkaistu kumisuojus lähtee justiinsa roskiin

Toimituksen jälkeen kahvat ovat ehkä rujon ja epämukavan näköiset mutta yhden vajaa kolmituntisen lenkin ajaneena en huomannut kahvoissa ihmeempää eroa. 

Etualalla riisuttu kahva, takana intakti

Yläruumiin paino taitaa levätä kuitenkin enemmän kämmenen ulkosyrjällä ja tankoteipin päällä, ohjaustangon mutkassa eikä niinkään jarrukahvalla. Jos oikein haluaisi hifistellä niin ehkä noita tankoteippejä voisi vielä pyöritellä pidemmälle tuohon kahvan varteen mutta katotaan sitä sitten myöhemmin.

Sunnuntain kauppareissu sai yllättävän käänteen – KATSO KUVAT

Joo, siis hiippailimme autolta kohti Oulun keskustaa Mäkelininkatua pitkin kun Asemakadun ja Mäkelininkadun kulmasta eteemme tuli hätääntyneen oloinen emolintu kolmen poikasen kanssa. Samaan aikaan viereiseltä sisäpihalta jalkakäytävälle tuli nelihenkinen perhe. Linnut jäivät meidän väliimme ja hätääntyivät entisestään. Emolintu pakeni ihmisiä kadun yli ja poikaset kuka minnekin. Naiset alkoivat tietysti huolehtia että nyt poikue hajoaa ja kaikki kuolevat. Niinpä ajauduimme liki puolitoista tuntia kestäneeseen linnunpoikien takaa-ajoon.

Emo ja yksi poikasista löytyi sisäpihalta Hallituskadulta. Kun kaksi muuta poikasta oli saatu kiinni ja niitä yritettiin tuoda emon luo, se lähti eikä enää palannut. Tai saattoi se palata joskus aikojen päästä.

Meillä oli siis nyt kolme H:n arvion mukaan Silkkiuikun poikasta, muttei tietoa mitä niille tehdä. Saimme pahvilaatikon, johon poikaset laitettiin. Lähdin katsomaan löytyisikö poikasia vielä lisää. Pari yksinäistä poikasta juoksi Mäkelininkadulla ja Hallituskadulta löytyi yhdessä kasassa neljä poikasta lisää. Keräsimme kaksi yksinäistä poikasta laatikkoon ja löysimme vielä kaksi lisää. Nyt meillä oli pahvilaatikossa seitsemän oletetun Silkkiuikun poikasta mutta ei edelleenkään tietoa, mitä niille pitäisi tehdä. Taisin ehdottaa että jätetään ne sinne sisäpihalle, kun emolintu tulee niitä kyllä hakemaan. Naiset eivät olleet täysin vakuuttuneita ratkaisusta.

Soitimme ensiksi päivystävälle eläinlääkärille. Hän ei osannut sanoa paljoakaan mutta kehotti ottamaan yhteyttä Oulun eläinkotiin. Eläinkodista löytyi lopulta oululaisten lintuharrastajien puhelinnumerolista jonka viisi ensimmäistä numeroa saimme. Kolmas lintumies vastasi. Oulun yliopiston eläinfysiologian professori Esa Hohtola kertoi aivan ensiksi että kyseessä ei ole Silkkiuikku, sillä Silkkiuikku munii vain kaksi munaa. Kyllä minä sen tiesin, ettei se mikn Silkkiuikku ole, mutten kuitenkaan osannut nimetä sitä muuksikaan.

Tuntomerkkien perusteella lintumies päätteli kyseessä olevan Isokoskelopoikueen. Hänen tietojensa mukaan Oulun keskustassa pesii muutamia Isokoskeloja. Isokoskelon poikaset kuoriutuvat tyypillisesti lähes yhtä aikaa. Heti kuoriutumisen jälkeen emolintu lähtee johdattamaan poikuettaan veteen, yleensä yöaikaan. Tämä yksilö oli vissiin seonnut kellosta koska oli liikkeellä sunnuntaina klo 15 aikaan.

Hohtola kehotti viemään poikaset johonkin rauhalliseen vesistöön, sillä ne osaavat etsiä itse ruokansa heti synnyttyään ja luultavasti pärjäävät vaikka eivät emoaan enää kohtaisikaan. Lähdimme kuljettamaan lintuja Pohjois-Pohjanmaan museon taakse Oulujoen suistoon. Tarkistin mennessämme, ovatko neljä jäljelle jäänyttä poikasta vielä samassa paikassa, jossa olin ne edellisen kerran nähnyt. Ne eivät olleet enää siinä mutta touhu pihalla kadun toisella puolella näytti siltä, että siellä saattaisi olla meneillään linnunpoikajahti. Lähdimme auttamaan ja saimme loputkin poikasista mukaan.

Vapautimme linnut veteen ja ne lähtivätkin reippaina ja elämän janoisina uimaan kohti tulevia seikkailuja.

Iso maa - isot toleranssit

Vai mitä sanotte tästä hotellin respasta?

Kuva Regis Rouge-Oikarinen

Kyllä me tuossa hotellissa silti yksi yö asuttiin. Remontti oli kesken ja osa huoneista on jo rempattu, osassa se on vielä edessä päin. Matkanjohtajalla on oma vakkarihuone sillä rempatulla puolella käytävää. Minun tuuri ei ollut yhtä hyvä ja jouduin toiselle puolelle käytävää.

Onhan se toisaalta niinkin että mitäpä sitä koko hotellia sulkemaan kun se tuollakin tavalla toimii. Suomalaisena kun kauhistelee näitä olosuhteita eri maissa, ois aina hyvä muistaa että erittäin lähelle kaikki maailman ihmiset asuvat kurjemmissa olosuhteissa kuin me, joten joskus voi itsekin vähän laskea vaatimustasoa.

Kunniakierros

Osallistuin tiistaina täällä kotikulmilla Kunniakierros-tapahtumaan. Kunniakierroksen idea on juosten, hölkäten tai kävellen kiertää ennalta sovittu reittiä, yleisimmin varmaankin urheilukenttää tunnin ajan ja kerätä rahaa järjestävälle urheiluseuralle. Kunniakierrokselle voi osallistua joko osallistujana tai tukijana. Osallistuja kerää tukijoita, jotka sitoutuvat maksamaan sovitun summan Kunniakierrokseen osallistumisesta. Osallistuja kerää keräyslistaan tukijoiden yhteystiedot sekä tukisumman. Tukisumma voi olla joko kertamaksu (min. 12 €) tai kierrosmaksu/kierros. Tukija saa postitse laskun sovitusta summasta Kunniakierros-tapahtuman jälkeen.

Tapahtumaa on järjestetty valtakunnallisesti jo 1980 – luvun alkupuolelta saakka ja muistan itsekin pikku poikana keränneeni tukijoita ja kiertäneeni kenttää. Pari vuotta sitten, samoin kuin nyt, työkaverit lähtivät tukijoikseni, siis kirjoittivat nimensä listaan ja kysyivät sen jälkeen haluanko osallistua. No mikäs se siinä, kyllähän minulle juokseminen maistuu!

Kunniakierrosta siis kierrettiin tiistaina kauniissa kesäsäässä, ei tuullut lainkaan ja lämpötila oli jossakin +20 asteen paremmalla puolella. Erinomainen ulkoilusää siis. Lähdin kiertämään urheilukenttää yhdessä parinkymmenen koululaisen kanssa. Muita aikuisia ei tälläkään kertaa ollut ehtinyt mukaan. Vanhempia oli kyllä radan varrella kannustamassa lapsosiaan mikä on sekin arvokasta mutta olisi tietysti ollut kiva, jos joku heistä olisi ollut mukana radallakin. Jos ei muuta, niin kannustamassa esimerkillään.

Aloitin urakan täysin tietämättömänä kierrosvauhdistani. Kävin ennen suoritusta ajamassa pyörällä kevyen lämmittelyn, joten juoksu kulki alusta asti ihan mukavasti. Päätin juosta tasaisella vauhdilla koko 60 minuutin ajan, tai ainakin niin kauan kuin pystyisin randomina valitsemani vauhdin pitämään.

Lapset kiersivät rataa omaan tahtiinsa, toiset kävelle, toiset juosten. Niinpä minulla oli koko ajan seuraa. Osa lapsista tykkäsi spurtata rinnallani muutaman kymmenen metrin matkan. Toiset tyytyivät vain kysymään, monettako kierrosta juoksen. Luulenpa että juoksemiseni kannusti myös heitä kiertämään rataa koko tunnin ajan. Kuulin sivukorvalla yhdestä tukijasta, joka oli luvannut maksaa 5 €/kierros kahden sisaruksen juoksemista kierroksista. Ainakin toinen heistä kiersi radan parisenkymmentä kertaa.

En seurannut kelloa mutta yritin laskea kierroksia, jotta tietäisin pysynkö Kunniakierroksen sivuilta löytämästäni kuntotaulukosta valitsemassani tavoitteessa. Noin 30 minuutin juoksun jälkeen askel alkoi hieman painaa mutta pyrin edelleen pitämään vauhdin tasaisena. Olin osapuilleen kartalla etenemisestäni ja 52 minuutin kohdalla kuulin kierroslaskijalta että mielessäni ollut salainen tavoite täyttyi. Pudotin vauhtia saman tien hyvin kevyeen hölkkään ikään kuin jäähdytelläkseni. Juoksin vielä kolme 2 minuutin kierrosta ja ehdin kävellä neljättä puoleen väliin kun 60 minuuttia täyttyi ja Kunniakierros 2013 oli ohi.

Tällainen hieman hunsvotti kun olen, ehdin unohtaa sen alun perin kuntotaulukosta valitsemani tavoitteen enne juoksua ja muistin sen kilometrin verran väärin. Varmaankin siksi, koska ihmisellä on kaikesta hunsvottiudesta huolimatta taipumus hakeutua kohti järjestystä ja lisäämällä tavoitteeseen kilometrin, tulisin kiertäneeksi neljänsadan metrin mittaista rataa sopivan tasaluvun verran. No, päädyin kiertämään sitä vielä kolme ja puoli kierrosta lisää mutta se oli siinä vaiheessa aivan hyvä, koska varsinainen tavoite oli jo saavutettu.