Kuitenkin tuntuma parani kesän edetessä ja pari viikkoa ennen h-hetkeä tehdyt porrastreenit saivat mielen hieman kirkastumaan. Ystäväni Jussi kysyi yhtenä iltana olenko kellottanut Uhriharjun portaita koskaan. Uhriharjun portaat johtavat Isokurun luoteispäässä kurun pohjalta, Pyhänkasteen putoksen vierustaa Uhriharjun päälle. Portaita on 375 kappaletta ja ne ovat varsin oiva paikka testata happojen sietoa. En ollut aiemmin ajatellut, vaikka olen ne useasti juossut, kellottavani portaiden nousua. Niinpä lähdin seuraavana päivänä, maanantaina, lenkillä juoksemaan Isokurun läpi portaille ja otin puhelimella ajan kauanko portaiden nousuun menee. Aikaa kului 2:25. Jussi kävi yhdessä ultrajuoksija Johannes Parkkosen kanssa testaamassa portaat vielä samana iltana ja alittivat molemmat juoksemani ajan.
Minä tietenkin kävin portaissa uudelleen. Tein keskiviikkona porrastreenin, jossa tavoitteena oli juosta portaat ylös kolme kertaa peräjälkeen. Ensimmäiseen vetoon kului aikaa 2:10, toiseen 2:15 ja kolmanteen noin 1:40. Siinä kohtaa portaista oli juoksematta vielä 1/3 mutta henkinen pito loppui ja niin loppui juokseminenkin. Kävin portaissa vielä lauantaina kerran ja kas, yllättäen kehoon tulikin tunne ettei tässä nyt aivan niin huonossa kunnossa olekaan.
Tältä pohjalta seisoin tunturipuolikkaan lähtövaatteen alla pilvisessä, noin + 10 asteen säässä ja ravistelin raajojani hermostuneena. Alkulämmöt jäivät ehkä vähän ohuiksi kun lähtöpaikalla oli paljon muuta tekemistä (lue höpöttelemistä) eikä aikaa reiluun lämmittelyyn sitten jäänytkään.
Paukusta tuttuun tyyliin varovasti liikkeelle. Reittihän oli sama kuin aiempinakin vuosina ja alkoi tutulla nousulla ylös polarrinnettä ja laskuna streetin läpi huoltotielle ja kohti Tajukangasta, Aittokurua ja Kairosmajaa. Käänsin laskuun sijalla kymmenen mutta nousin laskussa välittömästi kolmanneksi ja otin paikkani letkassa. Maratonin häntä tuli vastaan Aittokurun katsomossa ja sen jälkeen ei tarvinutkaan juosta yksin kun aina oli uusi selkä edessä kiinni otettavana. Juoksu tuntui hyvältä. Nousin Karhunjuomalammen nousun osin juosten, osin kävellen. Verrattuna vuoden takaiseen juoksin nousuja enemmän, mikä tietysti oli kohtuullista kun matkalle ei tarvinnut niin paljoa säästellä.
Aika-ajoin takaa kuului puhetta ja askelia ja yritin arvuutella, lähestyykö sieltä joku puolikkaan juosija vai kuuluuvatko äänet juuri ohittamiltani maran juoksijoilta. Niin tuli Huttuloma ja kääntöpaikka eikä kukaan tullut ohi. Lähdin juoksemaan samaa reittiä takaisin suunnatakseni paluumatkalle ja yläpolulle kohti Laakakeroa ja Peurakurun päätä. Ensimmäiset puolikkaan juoksijat tulivat vastaan heti ja arvelin heidän olevan 20-30 sekuntia takanani. Alkoi pelottaa. Edessä oli pitkä nousu ja mieleen hiipivät viime vuoden kokemukset liian kovasta alkuvauhdista ja sen kostautumisesta.
Nousun puolivälissä Ilkka Leppävuori tulikin ohitseni. Olin edennyt nousua siihen mennessä juosten ja kävellen. Ohituksen jälkeen puristin juoksuksi siltä varalta takaa tulisi enää lisää porukkaa. Laskin kohti Annikinlampea pikku riskillä. Ilkan selkä näkyi aina välistä vilauksella. Ja takaa kuului seuraavien juoksijoiden jutustelua aina silloin tällöin. Yritin kaahata kivistä osuutta niin kovaa kuin kunnon puolesta ja kaatumista vältellen uskalsin. Annikinlammen pahimmassa kivikossa kävin nopeasti polvillani mutta siitä ei koitunut juurikaan harmia. Tunsin kuitenkin jaloissa että nyt on tultu kovaa ja on pakko kävellä. Nousin kävellen miltei koko muutaman sadan metrin nousumatkan polun seuraavaan lakipisteeseen, josta se kääntyy laskuksi kohti Karhunjuomalampea. Lasku sujui taas hyvin ilman kompurointeja. Kuitenkin juuri ennen huoltoa kun lasku muuttui tasamaaksi, tunsin uudelleen että kovaa on tultu.
Edessä olisi kuitenkin vielä kisan kovimmat koettelemukset; hiekkatieosuus puiston rajalle ja nousu puiston rajaa ylös Kultakeron huipulle. Huttulomasta Annikinlammelle reitillä ei ollut vastaantulijoita eikä ohitettavia, Annikinlammelta Karhunjuomalammelle vastaan tuli jonkin verran puolikaan häntäpään juoksijoita ja siitä eteenpäin reitillä oli tunturikympin juoksijoita. Hiekkatieosuudella ei kuitenkaan ollut ketään, kolmea retkeilijää lukuunottamatta. Ei mitään henkistä tukea muilta kilpailijoilta. Paitsi tietysti takaa ajoittain kuulunut seuraavien juoksijoiden keskustelu. Tiesin että siellä he ovat ja toivoin etteivät he ajaisi minua kiinni ennen loppunousua.
Lähdin nousuun ja olin jo aika valmis. Mietin kuinka kivaa olisi pysähtyä. Toisaalta kuitenkin tiesin miten nousu etenee ja jaoin sen mielessäni etappeihin; ensiksi tuohon hyllylle, sitten jyrkän alle, sitten jyrkkä, lyhyt hylly ja toinen jyrkkä. Sitten kaatuneen puun alta ja vasemmalle... Esko Alaollitervo ja Samuli Tiirikainen tulivat ensimmäisen jyrkän alla ohi aivan peräjälkeen. Jutustelimme nopeasti jotain ja Esko sanoi vielä Samulille mutta kuitenkin riittävän kuuluvasti jotta minäkin kuulisin: "Pitää ottaa kaulaa kun on tuo alamäkijuoksija tuossa takana." Niinpä. Jos vain pysyn teidän perässä niin loppulaskussa mitataan. En kuitenkaan pysynyt.
Miehet lähtivät juoksemaan kuin nousukulma loiveni puurajan yläpuolella. Katsoin itselleni aiemmin viikolla merkin josta lähden juoksemaan enkä pysähdy ennen maalia. Merkki tuli ja meni. Ja minä jatkoin kävelyä. Vasta hiekkatiellä tunturin päällä vaihdoin kävelystä juoksuun ja lähdin hinkuttamaan kohti kotia. Juoksin vanhuksen yläasemalle ja katsoin missä asti herrat ovat menossa; Eskon tunnistinkin siirtymällä kultakeron rinteestä kohti Expressin yläasemaa. Joo, kuudes sija tunturipuolikkaalta. Aivan hyvä sekin on. Takana ei näy ketään eli rauhassa nautiskellen maaliin. Juoksin Expressin yläasemalle ja lähdin laskemaan sinistä rinnettä alas. Kun aloin nähdä alarinteeseen, näin Eskon ja Samulin taivaltavan rinteen mutkassa, parin sadan metrin päässä. Lähdin pudottamaan rinnettä alas. Juoksin mutkaan ja näin että olin ottanut miehiä ehkä viitisenkymmentä metriä kiinni. Saalistajan vaistoni heräsivät. Juoksin riskillä ja pitkillä loikilla heinikossa. Selät edessäni tulivat askel askeleelta lähemmäksi. Huippuhissin ala-aseman kohdalla etäisyyttä oli enää seitsemänkymmentä metriä ja näin että matkanteko oli vaikeaa. Esko ohitti Samulin mutta joutui juoksemaan pientä siks-sakkia alaspäin. Samuli tuli suoraan mutta hyvin varovasti. Tulin niin pitkillä askelilla että jos olin kuunnellut heidän ääniään koko matkan ajan, nyt he kuulivat hyvissä ajoin kauhean töminän kun tömistelin alamäkeen ylivauhtia liian pitkillä loikilla.
Ohitin heidät, vaikka Esko vielä yrittikin rinteen hieman loiventuessa alkaa juoksemaan suoraan alas sik-sakkaamisen sijaan. Painoin riskillä kohti huoltotietä ja viimeisiä satoja metrejä. Aivan mäen alla katsoin että voiko olla, ei voi. Onpa kuitenkin. Ilkka juoksi hiljalleen kohti maalia vain kolmisenkymmentä metriä edelläni. Toiveet kolmossijasta heräsivät uudelleen. Käännyin tielle ja kohti maalia, katse tiiviisti Ilkan selässä. Ilkka kuuli takaa lähestyvät askeleet ja katsoi olkansa yli. Katsoi uudelleen ja tunnisti minut ja alkoi uudelleen juosta. Resursseja oli jäljellä sen verran että ero alkoi heti kasvaa. Tulin maaliin kuusi sekuntia hänen perässään ja olin maaliviivan ylityksen jälkeen kokolailla nahkat. Loppuajaksi kirjattiin 2.12.02 ja sijoitukseksi 4. Esko Alaollitervo otti viidennen sijan kuusi sekuntia hitaammalla ajalla ja Samuli Tiirikainen 6. sijan 25 sekuntia perässäni.
Kokonaisuutena hyvä kisa. Tai oikeastaan erittäin onnistunut kisa. Vauhdinjako ok, kunto ok, ruoka (1 geeli) ja juoma (7dl) ok. Sain tehtyä suorituksen, joka tällä keholla tässä tilanteessa on tehtävissä.
Tunturimaratonin tulokset tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti