Kellarissa

Tuommoista oli meidän kellarissa jälkimmäisellä viikolla Italiassa. La Porta del Cuore oli se meidän majoite ja siellä oli tuollainen pikkunen sisäkiipeilyseinä. Pingispöytää ei ollut.

Juoksuhommia eilen

 
Tunturiviikonloppu. Ajelin keskiviikkona Oulusta, ja ylihuomenna pitää edelleen olla täällä ylhäällä joten en lähtenyt vkonlopuksi Ouluun. Sen sijaan tulin tunturiin tekemään pikku remonttia ja vähän urheilemaan.

Alkuperäinen suunnitelma meni jotenkin niin että kelien mukaan yhtenä päivänä joku kolmosen maantielenkki pyörällä. Sitten yhtenä päivänä joku sopiva, 5-6 tunnin kävelyreissu tuolla tunturissa ja toisena 20 - 30 kilometrin maastojuoksu. Homma alkoi mukavasti. Perjantai näytti sääennusteiden mukaan olevan viikonlopun kuivin ja lämpimin päivä joten pyörälenkki oli viisainta ajaa silloin. Kohtuullisessa etelätuulessa kaksi kertaa Vuostimon lenkki. Lämmintä oli +13 ja tuulta vissiin sellainen 4-5 m/sek. Liian kylmä maantiepyöräilyyn, ainakin minun mielestäni. Pyöräily on kesälaji.

Lauantai valkeni sadetta enteillen ja joskus yhdeksän jälkeen vettä alkoikin hiljalleen sataa. Ajattelin hoitaa sen pikku remontin aamupäivästä ja käydä sen jälkeen juoksemassa. Lahopää kun olen, minulla ei ollut mukana remontissa tarvittavia työkaluja, joten homma lähti samantien väärille laduille. Kävin siinä kaupassa ja katselin vähän ympärilleni. Alkoi vaikuttaa siltä että taidankin lähteä juoksemaan. Hiippailin kotiin, pistin paksit kassaan ja lähdin.

Otin ensisuuntimaksi Keropirtin ja Tiaislaavun. Ajattelin juoksevani reittiä Tiaislaavu-Lintutorni-Oravalampi-Noitatunturi-Annikinlampi. Siitä eteenpäin paletti oli avoin. Juoksu kulki perjantain pyöräilystä huolimatta varsin mukavasti joten päätin Annikinlammella ottaa suunnaksi Huttuloman. Yläpolkua pitkin. Aina yläpolkua.

Huttulomassa oli hiljaista. Aiemmin aamulla pari miestä oli kuitenkin jo ehtinyt kirjoittaa nimensä kirjaan. Tutkailin kämpällä karttaa. Erityisen kiinnostavaa kartassa oli merkintä '6,2' osapuilleen puolessa välissä Huttulomasta Porontahtomaan. Siis 12,4 km lisälenkki. Koska juoksu tuntui kulkevan niin eteenpäin sitten. Kesäpolkua ylös Huttutunturiin, lyhyt lasku alas ja sen jälkeen loivaa nousua kohti Kapustan kämppää ja pitkää laskua Porontahtomaan. Takaisin tulin hiihtoreittiä, joka lähtee pian Kapustan jälkeen Huttujärvelle ja tekee noin kilometrin lisää matkaa Huttulomaan.  

Huttulomaan tultaessa matkan rasitus alkoi jo tuntua. Edessä oli kuitenkin vielä pitkä nousu ylös Laakakeron rinteeseen. Pohkeet alkoivat kiristää ja oikeassa polvessa alkoi tuntua pientä kipua. Kramppeja ei sentään vielä ollut. Polku kääntyy lakipisteen saavutettuaan kulkemaan osapuilleen korkeuskäyrän myötäisesti kohti Kuorinkikurua ja Annikinlampea. Odotin. Ja odotin. Ja vielä kerran odotin, milloin se vapauttava kurvi vasemmalle tulee. Lopulta se tuli ja pelasti minut.

Alaspäin kohti Annikinlampea täytyi jo juosta varovasti koska sade teki kivistä ja juurista hyvin liukkaita enkä todellakaan ollut enää kovin ketterässä kunnossa paikkaamaan horjahtelujani. Kerran potkaisi oikean jalkani kiveen ja olin syöksymässä pää edellä tonttiin mutta onnekseni juuri sillä kohtaa polun oikealla puolella oli reittimerkki, josta ehdin saada kädellä kiinni ja välttää tuhon.

Taival jatkui hyvin varovasti kohti Karhunjuomalampea ja siitä pohjois-rinteen reittiä kohti kotia. Poikkesin kuitenkin reitiltä alas Kairosmajan suuntaan. Kairosmajalta tulee karttoihin merkitsemätön, vaikeakulkuinen polku joka yhtyy pohjois-rinteen reittiin suunnilleen puolessa välissä matkalla lammelta rinteille.

Viimeinen 3,7 kilometriä Kairosmajalta kotio oli taas varsinainen via Dolorosa. Ehkä siinä on jotain tekemistä silläkin että se on leveää pururataa mutta olipa siinä kohtaa jo reilu neljä tuntia taivaltakin takana. Lonkan koukistajat kiristivät, pohkeet olivat betonia, oikeaan polveen sattui ja mikä pahinta, kauhea nälkä. Mielessä väikkyivät kaikki mahdolliset ruoat, jotka söisin kunhan ensiksi Loimuun asti pääsisin. Ja pääsinhän minä lopulta 4h45 min juostuani. Mittanauhan kanssa reittiin tutustuminen antoi matkan pituudeksi noi 39 kilometriä. Pitänee kokeilla vielä lokakuussa uudestaan, jos vaikka löytäisi jostain sen puuttuvan koolme kilometriä.

Tänään EN kävellyt tunturissa kuutta tuntia. Pari tuntia hyvin hitaasti ja harkiten riitti. Muuten ei mitään isompia ongelmia, mutta alamäkeen kävely sattui polviin niin paljon ettei siitä tullut mitään. Tulin siis rinteestä alas hyvin loivaa siksakkia kävellen, jopa loivempaa kuin skinnatessa.

Mutta jottei se liian helposti menisi niin piti kuitenkin kävellä alas Huttua myöten!

Liikaa on liian vähän II

Kohtasin perjantaina demonin. Ja voitin sen. Kävin siis ottamassa uudelleen mittaa Kivitunturin luontopolusta. Suoraan töistä. Ja vain kahden kahvikupillisen voimin.
  Kreisi meinasi kiukutella kuten tiistainakin mutta en antanut sille periksi. Todellisuudessa kävelin kaikki alaspäin-portaat ja muutenkin olin viisaan varovainen alamäissä. Ylämäet pystyi juoksemaan kyllä. Ja nousua Kivitunturin lenkillä riittää. Sotsonportin kierroksella ovat mm. yhdet portaat, oisko ne vaik kaksi kertaa Uhriharjun portaiden mittaiset.
  Kerran sukelsin nokka edellä turpeeseen. Mullahan on siis tapana kompuroida maastojuostessani. Törmäilypaikka oli nyt hietikkokangas, joten mitään ei käynyt. Paitsi tietysti kauhea tärähdys ja sen myötä vähän krampin tynkää vasenpaan kylkeen. Sit onnistuin save:aan kolme lähetä pitiä. Siis potkaisin varpaani johonki kiveen ja siitä pää edellä muutama vaappuva askel.
  Maaliin tullessani vaivoina olivat kramppaava reisi, kramppaava kylki sekä kipeiksi potkitut varpaat ja jalkapohjat. Olipa taas reissu.
  Sen verran täytyi kuitenkin haastaa etten juossut kahta kierrosta vaan kolme kertaa 8,6 km. Kaikkinensa siis rapiat 26 kilometriä. Aikaa paloi 3h20min. Vauhtini oli siis jopa yli puolet siitä, millä miehet kävelivät olumppialaisissa 50 kilsaa. NE on äijiä.

Liikaa on liian vähän

Eilinen oli sellainen 'liikaa on liian vähän' päivä. Liikaa pyöräilya mutta liian vähän lihashuoltoa. Liikaa kahvia mutta liian vähän nestettä. Liikaa ikää mutta liian vähän jotaki. Vaikkapa flexibiliteettiä.

Nimettäin kävi niin että lähdin töiden päälle juoksemaan. Tavoitteena kiertää kaksi kertaa Kivitunturin luontopolku. Homma starttasi autolta oikein hyvin. Juoksin hyväkuntoista kuusikkokankaalle painunutta polkua ja pitkospuita ja juoksu tuntui sujuvan kepeästi. Ensimmäiset pitkät portaat nousivat oikein kevyesti. Samoin sen jälkeinen kangasharjanne eteni kuin Ströpsöössä.

Ongelmat alkoivat kasautua saavuttuani Kettukalliolle. Aiemmin mainitsemani harjanne päättyy alaspäin vieviin portaisiin. Portaita alas juostessa vasemmassa etureidessä alkoi tuntua lähestyvän krampin ensioireet. Voihhelevetti, ajattelin. Ehkä tästä kuitenkin selvitään jos nyt vaikka vähän kävelen ja venytän lihasta. Vaikka kyllä tiesin ettei mitään auta.

Riippusillalle laskeutuessani kiristys lihaksessa oli jo sitä luokkaa, että alamäkeen juoksemisesta ei tullut mitään. Venytin lihasta uudelleen ja toivoin että jos se jotakin auttaisi. Nousin portaat riippusillalta ylös ja jatkoin taas matkaa. Kiristys lihaksessa paheni ja alkoi vaikuttaa jo tasamaalla juoksemiseenkin. Klenkkana eteneminen taas alkoi tuntua alaselässä. Täydellisen tuhoutumisen merkit olivat siis ilmassa.

Jatkoin silti vielä lyhyemmän reitin risteyksen ohi ajatuksella että ”Chaattana, minähän kierrän sen mitä olen aikonut.” Kuitenkin heti risteyksen jälkeen, polun taas lähtiessä alamäkeen, juoksu tyssäsi kun jalkaa ei oikeastaan voinut koukistaa lainkaan. Sinnittelin kuitenkin Kivikurun laavulle saakka, jossa taas venytin lihasta lisää ja raapustin vieraskirjaan viimeisen viestini siltä varalta että katoan iäksi metsän siimekseen. Laavusta noustessani totesin että lienee viisainta palata tästä kohtaa takaisin ja lähdin vaappumaan kohti Äitipetäjälampea.

Kovan punnertamisen ja 1h40min jälkeen olin takaisin autolla. Kiristys jalassa helpotti aavistuksen matkan aikana mutta edelleenkään alamäkeen etenemisestä ei tullut oikein mitään.

Mulla on ollut viime vuosina aika usein ongelmia kramppailevien reisien kanssa. Olen itse päätellyt ongelmien johtuvan siitä että lumettoman ajan treeni on lähes yksinomaan maantiepyöräilyä. Sen myötä jarruttava lihastyö jaloilla jää käytännössä nolliin. Alamäkeen juostessa se sitten iskee takaisin. Puutteellinen lihashuolto ei aikanaan helpota asiaa. Eilen myös kohtuuton kahvinjuonti saattoi edesauttaa kramppien syntymistä, nestetasapaino mahtoi olla aika perssiillään.

Taidan määrätä itselleni vähemmän kahvia, enemmän lihashuoltoa ja lisää juoksemista. Eritoten alamäkeen. Kahvin juonnin osalta altistan itseni testiin jo huomenna kun käyn töiden jälkeen yrittämässä uudelleen tuota Kivitunturin reittiä. Tai sitten Noitatunturin kierrosta Pyhällä.

minä vs. lehtimyyjä

puhelin soi

Minä: Janne   

Lehtimyyjä: hei, tässä on xxx koulukiusattujen tuki ry:stä hei

Minä: no hei

Lehtimyyjä: olet varmaan tietoinen koulukiusaamisesta

Minä: joo

Lehtimyyjä: koulukiusaaminen on yleinen ja vakava ongelma, johon pitää puuttua

Minä: niin on

Lehtimyyjä: oletko itse ollut koulukiusattu

Minä: joo

Lehtimyyjä: no niin, tiedät miltä se tuntuu

Minä: joo

Lehtimyyjä: keräämme varoja, jotta koulukiusattuja voidaan auttaa

Minä: jaa

Lehtimyyjä: Tämä on varmaan sinustakin tärkeä asia?

Minä: on, kyllä.

Lehtimyyjä: onko teillä omia lapsia?

Minä: ei

Lehtimyyjä: hyvä! Minul--

Minä: aika rohkeasti sanottu ventovieraalle ihmiselle

Lehtimyyjä: anteeksi?

Minä: että aika rohkeaa sanoa ventovieraalle ihmiselle että onpa hyvä kun ei ole lapsia

Lehtimyyjä: ööh, hmm, uuh, jos loukkasin tuolla kommentillani niin pyydän anteeksi. Tarkoit--

Minä: eiköhän tämä riitä tästä aiheesta kiitos kuulemiin

Jotenkin noin se meni. Työtäänhän se kaveri siellä tekee ja parempi hänellekin, jos vain löisi tylysti luurin korvaa, eikhän se sen kestä kun kerran leipänsä ansaitsee soittelemalla ihmisille. Jotenki minä en (juuri) koskaan raski lopettaa puhelua heti alkuun vaan annan niiden jaaritella aikansa. 

Suomi24:n mukaan koko homma olisikin kusetusta. Jos näin on niin olipa hyvä että käytin sen paukapään aikaa turhaan. Tuo keskustelun lopetus toisaalta kyllä sopisi kusetus-kontekstiin. Kaverilla oli kaikki niin nami-namia että se ei edes kuunnellut mitä vastailin. 

Kotona

Hitto ku täällä on kylmä! +14c, ja kauhea tuuli. Sitähän joutuu pukemaan irtolahkeet ku lähtee ajamaan. Ei onneksi sada. Vielä.

Onko Saksikäsi-Edwardin normaali veli Kaksikäsi-Edward? Onko Comojärven alueen suosituin joulukuvaelma Liernapojat? Tämä ja paljon muuta selviää myöhemmissä lähetyksissä. Toivottavasti viimein myös kuvien kera.

Heissuli veissuli.

Paranee vaan

La Colomberahan sijaitsee, kuten rakkaat lukijat edellisestä postauksesta opitte, viinitarhojen keskellä. Paikan omistaja/pitäjä/joku-yleismies Antonio (mentale) panee niistä rypäleistä puna- ja valkoviiniä sekä puristelee oliiviöljyä. Hää tarjosi meille heti ku tulimme pullollisen punnkua talon piikkiin, omasta tarhasta. Hieman etikkainen oli vuoden 2011 sato. Ehkä ois pitänyt odottaa sata vuotta.

No tänä aamuna hän hihkui tuolla rappukäytävässä että illalla klo 19, siis 20 min päästä talo tarjoaa kaikille asukkaille jonkinlaisen illallisen tuossa takapihan nurtsilla. Viiniköynnösten varjossa.

Ei kai se hänelle paljoakaan maksa mutta kuinka paljon tällainen kaltaiseni kokematon matkaaja siitä innostuu ja alkaa pitämään Antoniota lähes sukulaisena. Ja mainostaa paikkaa kaikille kavereilleen. Kuten just nyt teen.

Tässä tärkeimmät. Huomenna ei ajeta pyörää vaan autoa. Vaihtopäivä ja käymme sen kunniaksi mutkan Madonna di Campigliossa.

Hojo hojo.